Clare Mackintosh: Anna minun olla.

Clare Mackintosh on laittanut tuulemaan. 12 vuotta poliisina toiminut Mackintosh alkoi romaanikirjailijaksi, ja esikoisteos Annoin sinun mennä oli Britannian vuoden 2015 parhaiten myynyt esikoisrikoskirja. Sittemmin hän on julkaissut teoksen Minä näen sinut (blogiteksti jäänyt näköjään kirjoittamatta), ja tänä vuonna julkaistiin kolmas teos Anna minun olla.

Tämän kolmannen teoksen alkuasetelma on erikoinen. Anna Johnsonin molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Hänen isänsä heittäytyi alas kallionjyrkänteeltä, samoin teki hänen äitinsä seitsemän kuukautta isänsä jälkeen. Itsemurhat oli toteutettu samalla tavalla yksityiskohtia myöten. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut masennukseen taipuvainen, elämä tuntui kulkevan ihan hyvin, mutta eihän koskaan voi todella tietää.

Ei todellakaan voi. Äitinsä kuoleman vuosipäivänä Anna saa irvokkaan onnittelukortin, johon on kirjattu kolme sanaa: Itsemurhako? Mieti vähän.

Anna ei ole alunperinkään voinut uskoa itsemurhaa, joten epäilykset heräävät nopeasti. Hän alkaa nyt toden teolla selvittää, mitä hänen vanhemmilleen tapahtui. Mutta kortin lisäksi alkaa tapahtua muutakin, ja Anna tuntee olonsa uhatuksi. Onko Anna turvassa edes omassa kodissaan? Kehen hän voi luottaa?

Anna minun olla on jännittävä, hyvin rakennettu rikosromaani, joka pitää otteessaan. Vaikka kannen tekstit paljastavat ehkä hitusen liikaa, on juonessa silti ihan riittävästi yllättäviä käänteitä. Vaikka tämä genre ei kuulukaan nti Kirjastotädin suosikkeihin, jokin siinä selvästi on, kun kaikki kolme Mackintoshin kirjaa on pitänyt lukea melkein heti niiden ilmestyttyä.

-Nti Kirjastotäti

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus.

Cecilia Samartinin Kirottu kauneus on raaka kuvaus hyväksikäytöstä ja ihmiskaupasta. 9-vuotias Sammy, 15-vuotias Karla ja 19-vuotias Inesa ovat kukin ajautuneet tai joutuneet tilanteisiinsa hyvin eri tavoin, mutta he löytävät toisensa ja päättävät yhdessä paeta.

Vähä vähältä lukijalle kerrotaan kunkin hahmon tarina, eikä se ole mukavaa luettavaa. Monta kertaa tahtoisi vain sulkea silmänsä ja lopettaa, mutta ei voi. Koska tämä on totta. Tätä tapahtuu oikeasti, edelleen, koko ajan, sekä maailmalla että Suomessa. Samartin perustaa tekstinsä tositarinoihin ja on tehnyt taustatyönsä huolella.

Kirottu kauneus on hyvä mutta kaamea kuvaus tästä maailmasta, jossa elämme. Se aiheuttaa pahoinvointia. Loppuun olisi toivonut vielä jonkinlaista täpäkkyyttä, sillä suuret kuvotuksen tunteet jotenkin lässähtivät. Vaikka toisaalta kirjailija loppusanoissaan haluaa korostaa toiveikkuutta, rakkautta, ja ne myös tarinan lopusta välittyvät.

Tämä oli ensimmäinen Samartinin kirja, jonka nti Kirjastotäti on lukenut. Suomeksi niitä on ilmestynyt aiemmin jo kuusi. Samartinin tekstiä oli helppo lukea, joten mikäli vain teemat kiinnostavat, voisi näihin tarttua toistekin.

-Nti Kirjastotäti

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton.

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton kertoo Lucysta, joka joutuu sairaalaan ja saa vieraaksi äitinsä. Hän ei ole nähnyt tätä aikuisiällään montaakaan kertaa, ei sen jälkeen, kun muutti pois kotoaan. Nyt äiti kuitenkin viipyy hänen sairasvuoteensa ääressä päiväkausia hievahtamatta.

Sairastelun rytmittämiin, välähdyksenomaisiin hetkiin mahtuu monta äidin ja tyttären välistä keskustelua. Vanhojen tuttujen muistelua, tarinoiden kertomista, lapsuuden hetkiä ja tunteita, jotka vaikuttavat siihen, millaisia kukin olemme aikuisina. Äidin ja tyttären jakamat hetket valaisevat vähä vähältä perheen tarinaa, yhtä epätäydellisesti kuin ihmisen omat muistot vain voivat sen tehdä. Kaikkea ei muista, eivätkä yksityiskohtaisestikaan kuvatut hetket ole koskaan koko totuus.

Vaikka nti Kirjastotäti ei kyennyt samaistumaan tähän kertomukseen äidistä ja tyttärestä, oli tarinan lomassa kerrotuissa ihmiskohtaloissa silti samaistumispintaa. Kerronta on vähäeleistä ja herkkää, eikä tämä sovi minkä tahansa hetken ajankuluksi. Tämän lukemiseen täytyy pysähtyä.

Tämä oli ihan kiva, vaikka ei tuntunutkaan juuri oikealta kirjalta nti Kirjastotädille.

-Nti Kirjastotäti

Karina Schaapman: Hiiritalon Sam ja Julia.

Karina Schaapmanin Hiiritalon Sam ja Julia kertoo hiiriystävyksistä, jotka asuvat ihmeellisessä, sokkeloisessa kerrostalossa. Hauskoja tapahtumia ja löydettäviä piilokoloja riittää joka päivälle, kun kaverukset seikkailevat kotipiirissään ja auttavat aikuishiiriä askareissa.

Erityistä tässä kirjassa on sen kuvitus: ne ovat nimittäin valokuvia ihan oikeasta, kolme metriä korkeasta ja kaksi metriä leveästä nukkekodista, jonka Schaapman on tätä kirjaa varten rakentanut. Puunrungon näköiseksi tehty, pahvilaatikoista ja paperimassasta rakennettu talo on täynnä erilaisia huoneita, joista jokainen on täytetty tarkkaan tehdyillä miniatyyrikalusteilla ja -tavaroilla. Huoneita on yli sata, ja lisäksi taloon kuuluu käytäviä ja ulkotiloja.

Yksityiskohtien runsaus hengästyttää. Pienet itse tehdyt esineet eivät kärsi lainkaan kirjan tarkoista, lähietäisyydeltä otetuista kuvista, vaan kaikki näyttää juuri niin aidolta ja ihanalta kuin niiden kuuluukin näyttää.

Schaapmanin rakennelma on unelmatalo, jonka suunnattomaan yksityiskohtien määrään voisi uppoutua tuntikausiksi, eikä siltikään kyllästyisi tai ehtisi huomata kaikkea. Tässä talossa haluaisi asua itsekin, tutustua sen kirjahyllyihin ja LP-levyjen kokoelmaan, pelata shakkia idyllisessä olohuoneessa, tutkia varaston nurkkien perimmäisetkin kolot ja päivän päätteeksi painaa päänsä tyynyyn ihanassa kerrossängyssä.

Nti Kirjastotädillä on ollut onni nähdä kyseinen hiiritalo myös ihan oikeasti, sillä se on Amsterdamin kaupunginkirjaston lastenosaston ilona. Talo on lasisessa laatikossa niin, että sitä voi kiertää ja sitä voi tutkia joka suunnasta.

Tämä hiiritalo sekä siitä kertova kirja ovat ihmeellisiä, ja jokaisen nukkekodeista ja pienistä esineistä innostuneen on ehdottomasti nähtävä ne. Lisätietoja hiiritaloprojektista löydät talon omilta, englanninkielisiltä sivuilta. Schaapman perheineen on myös avannut hiiritalon oman kaupan, jonne nti Kirjastotäti aikoo matkustaa niin pian kuin mahdollista!

-Nti Kirjastotäti

Agnés Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia.

Mikä voisikaan olla ihastuttavampi nimi kirjalle! Paitsi ehkä Merikirja, eli, Kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana, jonka nti Kirjastotäti aloitti tänä aamuna (vaikuttaa hyvältä, palataan tähän myöhemmin).

Psykologi Agnes Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia jäi nti Kirjastotädiltä kuitenkin kesken heti alkuunsa.

Kirjan juonihan on se, että päähenkilö Diane on menettänyt miehensä ja heidän pienen tyttärensä auto-onnettomuudessa. Kyllä, tämä pasautetaan lukijan naamaan heti ensimmäisillä sivuilla aivan kuten nti Kirjastotäti pasautti sen omien lukijoidensa naamaan nyt.

Jotenkin se ei vain toiminut. On ymmärrettävää, että kirjan tarkoituksena on kertoa Dianen selviytymistarinaa ja rajua irrottautumista vanhasta elämästä eikä velloa itse onnettomuudessa, mutta jotenkin se, ettei henkilöihin ehtinyt sitoa minkäänlaista empaattista sidettä teki alusta ontuvan.

Nti Kirjastotäti ei päässyt tämän pidemmälle. Oli kaameaa, miten heti kirjan ensimmäiset kaksi sivua saivat hänet itkemään aamiaispöydässä vuolaasti ja yllättäen, eikä tarinasta halunnut kuulla enempää. Sidettä Dianeen ei ollut ehtinyt muodostua, joten oli helpompi paiskata kirja kiinni kuin saada tietää, mitä hänelle seuraavaksi tapahtuu.

Voi olla, että kirja on hyvä. Ainakin siitä on puhuttu paljon ja siitä on tullut myyntimenestys etenkin kotimaassaan Ranskassa. Elokuvaoikeudet on jo myyty Hollywoodiin, ja toinen osa on tuloillaan.

Aina ei vain pysty lukemaan kaikkea, mistä on aluksi innostunut ja minkä haluaisi lukea. Ehkä myöhemmin voi olla tämän vuoro, juuri nyt se oli liikaa.

-Nti Kirjastotäti

Jojo Moyes: Elä rohkeasti.

Nauratti, itketti, nauratti.

Elä rohkeasti voisi nimensä puolesta olla yksi niistä raivostuttavista tsemppikirjoista parempaan elämään, mutta ei se onneksi ole. Tämä on tarina Louisa Clarkista.

Louisa Clarkin tarina alkoi kirjasta Kerro minulle jotain hyvää, joka on varmasti monelle jo tuttu joko kirjana tai elokuvana: Louisa palkataan halvaantuneen Will Treynorin avustajaksi. Pestin luonne kuitenkin pääsee yllättämään sekä Louisan että Willin, sekä siinä sivussa parin muunkin. Lisää Louisan seikkailuista saatiin tietää jatko-osassa Jos olisit tässä. Louisaa painavat menneet, ja elämä soljuu eteenpäin puoliteholla. Nopeasti alkaa kuitenkin tapahtua ja paljon.

Tässä kolmannessa osassa Louisa on ottanut vastaan assistentin paikan New Yorkista, ja kokeilee, miltä elämä valtameren toisella puolella näyttää. Pikkukaupungin tyttö joutuu totuttelemaan aivan toisenlaisiin kuvioihin upporikkaan perheen palkollisena.

Hetkittäin kirjaa vaivaa pieni epäuskottavuus ja tönkkö dialogi, mutta parhaimpina hetkinään se on herkullinen. Sitä lukiessa hörähtää monesti ääneen, etenkin jos vähääkään samaistuu Louisan eloisaan persoonaan.

Ensimmäisestä kirjasta tuttu parhain terä ei kuitenkaan kantanut kakkos- eikä tähän kolmososaankaan. Toisaalta on kuitenkin ihanaa, että kerrankin saa lukea jonkun hahmon tarinaa pidemmälle. Tiedättehän sen, kun kirja loppuu, eikä ole vielä valmis päästämään irti sen hahmojen elämästä? Tämän sarjan luettuaan on valmis sulkemaan kannet, ja jäljelle jää vain pieni kaiho.

Elä rohkeasti on ihan kiva. Ei mieleenpainuva, ei kovin erityinen, mutta ihan kiva. Ja jos tästä jonain päivänä tehdään elokuva, on se ehdottomasti nähtävä, sillä pukuloisto tulee olemaan uskomatonta.

-Nti Kirjastotäti

Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa.

Sarah ja Eddie kohtaavat sattumalta Sarahin vieraillessa vanhempiensa luona Englannissa. Heidän välillään kipunoi ensihetkestä alkaen, ja he viettävät yhdessä unohtumattoman viikon. Eddien on lähdettävä aiemmin sovitulle reissulle Espanjaan ja lyhytkin ero suhteen alkuhuumassa tekee kipeää, mutta hän lupaa soittaa päästyään lentokentälle.

Soittoa ei kuitenkaan koskaan kuulu.

Sarah aavistaa jonkin olevan pielessä, ja Eddien unohtamisen sijaan alkaa selvittää, mitä tälle on tapahtunut. Jotkut salaisuudet ovat kuitenkin kierompia kuin kukaan olisi osannut odottaa.

Rosie Walshin neljäs teos Hän lupasi soittaa on ihanan kepeän romanttinen, mutta juonessa on silti imua ja jännitystäkin. Pakko myöntää, että nti Kirjastotädilläkin jäivät yöunet vähän lyhyiksi, kun loppupuolisko oli pakko lukea kerralla loppuun. Tietysti tässä on hieman sellaista epärealistisen lällyä romantiikkaa, mutta miksi ihmeessä niin ei saisi olla. Juoni kun kuitenkin kulki hyvin eteenpäin, tarina oli riittävän uskottava ja hahmoista löytyi samaistumispintaa.

Hän lupasi soittaa on mukavan kevyt muttei kuitenkaan höttöinen kirja täynnä sydämellisiä ihmiskohtaloita. Suosittelut!

-Nti Kirjastotäti

Minna Eväsoja: Shoshin – aloittelijan mieli.

Minna Eväsojan Shoshin – aloittelijan mieli on lempeä tuulahdus japanilaisia perinteitä ja Japanin kulttuuria suomalaiseen mielenmaisemaan. Lyhyissä luvuissa keskitytään kussakin yhteen näkökulmaan, ajatukseen tai käsitteeseen. Eväsoja tuo ikiaikaisia tekstejä näkyväksi nykyaikaisen raikkaina, ja sanonnat, runot ja opit jopa tuhannen vuoden takaa soveltuvat elämänohjeiksi tähänkin päivään.

Shoshin tuo nöyryyttä ja armollisuutta itseä kohtaan. Täydellinen muoto ei olekaan tärkeintä saati edes tavoiteltavaa, vaan oikea asenne, sydämellä tekeminen. Pakko myöntää, että etenkin nti Kirjastotädillä on tässä aika paljon opeteltavaa.

Sivu sivulta opit ja viisaudet valuvat lukijansa elämään. Käsin kirjoittaessa alkaa kiinnittää huomiota kirjaimien muotoon, sänky tulee pedattua vähän huolellisemmin, ruoan haarukoi suuhunsa hieman maltillisemmin. Sitä haluaa keskittyä enemmän hetkeen, laskea kännykän alas, todella keskittyä siihen, mitä on tekemässä, todella nähdä maailman kauneuden ympärillään ja kokea ainutkertaiset kohtaamiset läheistensä kanssa.

Eväsojan tekstin lomaan valikoitujen runojen kauneus saa ihastumaan japanilaiseen kulttuuriin ja herättää halun tehdä omasta elämästä yhtä seesteistä ja harmonista. Halun nähdä elämän taiteen arjen teoissa.

Kaiken kauniin sisältönsä lisäksi kirja on myös itsessään kaunis. Tekstit on rytmitetty sivuille ilmavasti, ja lukujen lyhyys tuo oman rauhallisen tunnelmansa lukemiseen. Väliin jää tilaa makustella ja mietiskellä lukemaansa. Runsaasti kuvitetun teoksen kuvat ovat japanilaisia puupiirroksia Ateneumin taidemuseon kokoelmista. Tämä on teos, jota ei ole tarkoitus lukea läpi yhdeltä istumalta, vaan selailla sulateltavina annoksina muutama sivu kerrallaan.

Tämä kirja kolahti juuri sinne minne sen kuuluikin, ollen kokonaisvaltainen opas ja suunnannäyttäjä.

-Nti Kirjastotäti

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa.

Selja Ahavan omakohtaiseen kokemukseen perustuva Ennen kuin mieheni katoaa kertoo naisesta, jonka rinnalla elää mies, joka ei olekaan mies. Yhdestä syvästä huokauksesta ja sen jälkeen lausutusta lauseesta alkaa pitkä matka, jonka varrella kumpikin muuttuu.

Kirja on kaunis, vavahduttava. Kosketukselle arka, ja samalla kuin luonnonvoima, joka jyllää mielen musertavalla voimalla eteenpäin.

Vaikka kerronta on tunteentäyteistä, se ei missään kohdassa ylitä lukijan ymmärryksen rajaa. Tiedättehän ne kirjat, jotka tuntuvat siltä, että ne on tarkoitettu jollekin älykkäämmälle, lukeneemmalle, jotenkin paremmalle kuin lukija itse. Ahava välttää tällaiset karikot ja pitää lukijan matkassa, vaikka mikään kirjassa koettu ei olisi lähelläkään lukijansa kokemusmaailmaa.

Tämä on hieno kosketus arkaan aiheeseen. Kaunis kaunokirjallinen teos, jonka pohjalla on niin paljon sellaista tietoa ja tuskaa, johon on ehkä vaikea sellaisenaan tutustua. Ennen kuin mieheni katoaa antaa kosketuspintaa toisenlaiseen maailmaan, jossa piirretyt ääriviivat, ohitetut saaret ovat pelkkää pintaa, vasta ensimmäinen ranta, jonka takana odottaa kokonainen tuntematon manner.

Hieno, suosittelut!

-Nti Kirjastotäti

Meik Wiking: Lykke – onnellisten ihmisten salaisuudet.

Melkein kaikki ovat varmasti jo kuulleet tanskalaisesta hyggestä, lyhyesti sanottuna elämän pienistä iloista nauttimisesta, sekä Meik Wikingin kirjoittamasta hyggen perusteoksesta Hygge: hyvän elämän kirja. Wiking on Kööpenhaminan The Happiness Research Instituten toimitusjohtaja ja yksi maailman johtavista onnellisuuden asiantuntijoista. Nyt Wiking paljastaa meille lisää tanskalaisten onnellisuudesta kirjassaan Lykke: onnellisten ihmisten salaisuudet.

Visuaalisesti Lykke on hyvin samankaltainen kuin edeltäjänsä Hygge. Kirja on pienikokoinen, mukavasti käteen mahtuva, värikkään iloisesti ja hyvin runsaasti kuvitettu ja lyhyine lukuineen erittäin kutsuva. Täydellinen vastakohta nti Kirjastotädin edelliselle lukukokemukselle.

Lykke keskittyy avaamaan sitä, miksi Tanskaa ja tanskalaisia pidetään niin onnellisina. Samalla ympäri maailmaa onnellisuutta tutkinut Wiking tuo esille myös muiden maiden ja kulttuurien tapoja levittää onnellisuutta. Esimerkkejä löytyy niin Portugalista, Kolumbiasta, Bhutanista kuin Suomestakin. Kirja on jaettu muutamaan eri lukuun, joiden kunkin aiheita käsitellään monesta eri näkökulmasta. Mukana on esimerkkejä niin yksittäisten ihmisten elämistä, naapurustojen ystävystymisistä kuin isojen yritystenkin onnistuneista ja hyvinvointia lisänneistä kokeiluista. Kirja on siis hyvin kattava kooste monista eri tutkimuksista ja havainnoista, ja se käsittelee koko elämää niin monesta eri näkövinkkelistä keveästi muttei missään nimessä ontosti.

Lykke on oikein omiaan niille, jotka eivät halua lukea ”tee nämä seitsemän kikkaa ja tulet ikionnelliseksi!” -opuksia. Lykke kokoaa yhteen tilastoihin ja tutkimuksiin perustuvaa faktaa ja pukee sen helposti luettavaan muotoon. Vaikka seassa on myös suorempia vinkkejä onnellisuusvihje-nimellä varustettuna, jättää Lykke paljon myös lukijan oman puntaroinnin varaan. Mitä itse voisi tehdä lisätäkseen omaa onnellisuuttaan? Voisiko ehdottaa omalle työpaikalle hiljaisuuden tunteja, jolloin kukin saisi rauhassa keskittyä hetkeksi vain omaan työhönsä? Voisiko etätyöpäiviä lisätä? Olisiko mahdollista käydä enemmän luonnossa kuten japanilaiset käyvät ”metsäkylvyissään”? Voisiko tutustua naapureihin, opetella heidän nimensä, perustaa vaikka oman pikku kirjanvaihtopisteen tai viettää naapurien päivää kuten hollantilaiset?

Tämä on kiva kirja. Tätä ei pitäisi vain ahmia kannesta kanteen, kuten nti Kirjastotäti teki, vaan se vaatii aikaa ja sulattelua. Vähitellen, pala palalta, kunkin on mahdollista saada hieman enemmän lykkeä elämäänsä.

-Nti Kirjastotäti