Meik Wiking: Lykke – onnellisten ihmisten salaisuudet.

Melkein kaikki ovat varmasti jo kuulleet tanskalaisesta hyggestä, lyhyesti sanottuna elämän pienistä iloista nauttimisesta, sekä Meik Wikingin kirjoittamasta hyggen perusteoksesta Hygge: hyvän elämän kirja. Wiking on Kööpenhaminan The Happiness Research Instituten toimitusjohtaja ja yksi maailman johtavista onnellisuuden asiantuntijoista. Nyt Wiking paljastaa meille lisää tanskalaisten onnellisuudesta kirjassaan Lykke: onnellisten ihmisten salaisuudet.

Visuaalisesti Lykke on hyvin samankaltainen kuin edeltäjänsä Hygge. Kirja on pienikokoinen, mukavasti käteen mahtuva, värikkään iloisesti ja hyvin runsaasti kuvitettu ja lyhyine lukuineen erittäin kutsuva. Täydellinen vastakohta nti Kirjastotädin edelliselle lukukokemukselle.

Lykke keskittyy avaamaan sitä, miksi Tanskaa ja tanskalaisia pidetään niin onnellisina. Samalla ympäri maailmaa onnellisuutta tutkinut Wiking tuo esille myös muiden maiden ja kulttuurien tapoja levittää onnellisuutta. Esimerkkejä löytyy niin Portugalista, Kolumbiasta, Bhutanista kuin Suomestakin. Kirja on jaettu muutamaan eri lukuun, joiden kunkin aiheita käsitellään monesta eri näkökulmasta. Mukana on esimerkkejä niin yksittäisten ihmisten elämistä, naapurustojen ystävystymisistä kuin isojen yritystenkin onnistuneista ja hyvinvointia lisänneistä kokeiluista. Kirja on siis hyvin kattava kooste monista eri tutkimuksista ja havainnoista, ja se käsittelee koko elämää niin monesta eri näkövinkkelistä keveästi muttei missään nimessä ontosti.

Lykke on oikein omiaan niille, jotka eivät halua lukea ”tee nämä seitsemän kikkaa ja tulet ikionnelliseksi!” -opuksia. Lykke kokoaa yhteen tilastoihin ja tutkimuksiin perustuvaa faktaa ja pukee sen helposti luettavaan muotoon. Vaikka seassa on myös suorempia vinkkejä onnellisuusvihje-nimellä varustettuna, jättää Lykke paljon myös lukijan oman puntaroinnin varaan. Mitä itse voisi tehdä lisätäkseen omaa onnellisuuttaan? Voisiko ehdottaa omalle työpaikalle hiljaisuuden tunteja, jolloin kukin saisi rauhassa keskittyä hetkeksi vain omaan työhönsä? Voisiko etätyöpäiviä lisätä? Olisiko mahdollista käydä enemmän luonnossa kuten japanilaiset käyvät ”metsäkylvyissään”? Voisiko tutustua naapureihin, opetella heidän nimensä, perustaa vaikka oman pikku kirjanvaihtopisteen tai viettää naapurien päivää kuten hollantilaiset?

Tämä on kiva kirja. Tätä ei pitäisi vain ahmia kannesta kanteen, kuten nti Kirjastotäti teki, vaan se vaatii aikaa ja sulattelua. Vähitellen, pala palalta, kunkin on mahdollista saada hieman enemmän lykkeä elämäänsä.

-Nti Kirjastotäti

Mainokset

Gerald Posner: Isäni oli natsi.

Gerald Posnerin Isäni oli natsi – kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1991. Se oli ensimmäisiä natsijohtajien jälkeläisistä kertovia kirjoja, ja ensimmäinen, jossa he esiintyivät omilla nimillään.

Posner piti tärkeänä sitä, että lukijan on mahdollista ymmärtää, mistä asemasta haastateltavat puhuvat. Osa tunsi isänsä vain varhaislapsuudessaan, osalle selvisi vasta aikuisiällä isän teot ja osallisuus hirmutekoihin. Osa näistä isistä vapautui, osa istui lyhyemmän aikaa, osa pitkään, osa teloitettiin.

Vuonna 2017 ilmestynyt uusi painos on edelleen ajankohtainen. Menneisyys on muistettava, jotta virheiden toistaminen on mahdollista välttää. Vaikka osa näistä lapsista tuomitsee jyrkästi isiensä teot, osa on puolustanut isänsä kunniaa viimeiseen asti.

Kirja on tasapainoinen yhdistelmä lasten haastatteluja suorine lainauksineen, kirjailijan kerrontaa ajan tapahtumista ja lainauksia mm. isien kirjeenvaihdosta. Tekstiä on sujuvaa lukea, vaikkei suinkaan mukavaa. Ei voi tuntea kuin vihaa, niin syvältä rikki repivää vihaa tätä kaikkea kohtaan, ja samalla surua niiden lasten puolesta, jotka joutuvat isiensä taakkaa tahtomattaan kantamaan. Ja sitten taas vähän lisää vihaa niiden lasten vuoksi, jotka isänrakkaus on sokaissut.

Isäni oli natsi kokoaa yhteen kahdentoista eri asemissa olleen natsijohtajan lapsen kokemukset ja mielikuvat elämästä isiensä tekojen kanssa. Tarinat ovat keskenään hyvin erilaisia asetelmien erilaisuudesta ja kunkin suhtautumisesta riippuen. Mukana ovat Hans Frankin pojat Niklas ja Norman, Rudolf Hessin poika Wolf, Karl Saurin pojat Klaus ja Karl, Hjalmar Schachtin tytär Cordula, Josef Mengelen poika Rolf, Karl Dönitzin tytär Ursula, Claus von Stauffenbergin poika Franz Ludwig, Ernst Mocharin tytär Ingeborg, Hermann Göringin tytär Edda ja Max Drexelin tytär Dagmar. Mukana on siis hyvin isoja nimiä, ja haastattelut ovat poikkeuksellisia. Osa haastateltavista on puhunut isästään ainoastaan Posnerille.

Tästä on vaikea kirjoittaa, mutta tämä kannattaa ehdottomasti lukea.

-Nti Kirjastotäti

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä.

Tämä meni niin ihon alle, että tästä on vaikea kirjoittaa, mutta se on myös vaikea jättää huomiotta.

Pauliina Vanhatalo kirjoittaa Toisessa elämässä lyhyin, näennäisen helpostiluettavin luvuin keski-ikää lähestyvän naisen elämästä. Kun elämän suuret valinnat on tehty ja on aika… niin, aika mille?

Voiko keski-ikäisenä vielä unelmoida ja saavuttaa unelmiaan? Onko vielä jotain saavutettavaa? Voiko nelikymppinen olla vielä tarinansa päähenkilö, vai onko elämä niin arkista, ettei siitä riitä juonta edes sivuhenkilölle? Voisiko ilman juonta elää?

Tätä lukiessa nti Kirjastotäti ymmärsi olevansa nelikymppinen (lähes) kolmikymppisen kehossa. Tämä ei voi olla näin! Tämän kirjan aika pitäisi olla vasta kymmenen vuoden päästä! Ehkä vielä voi vain kieltää kaiken ja tarttua tähän aiheeseen uudelleen sitten, kun alkaa oikeasti lähestyä neljääkymppiä.

Aiheuttamistaan kaihertavista tuntemuksista huolimatta Vanhatalon tekstiä on myös miellyttävää lukea. Se etenee mukavasti, ja isoon aiheeseen istuvat lyhyet luvut, yhden tai kahden sivun pituiset. Yhdelle ajatukselle kerrallaan on sopivasti tilaa. Sivuille on ahkerasti viljelty hyviä, napakoita lauseita, joita täytyy jäädä hetkeksi makustelemaan. Teksti on täynnä vertaistukea ja lohtua.

En ole yksin.

Kun suuret valinnat on tehty, on aika suunnata katseensa uuteen, toiseen elämään.

-Nti Kirjastotäti

Jojo Moyes: Paris for One.

Jojo Moyes taitaa olla yksi tämän hetken luetuimpia kirjailijoita. Vaikkei hänen kirjojaan olisikaan lukenut, useimmat ovat varmasti vähintäänkin kuulleet elleivät jopa nähneet hänen romaaniinsa Kerro minulle jotain hyvää perustuvan elokuvan, Me before you, jota tähdittää mm. eräs Emilia Clarke. (elokuvassa on muuten aivan ihania mekkoja ja kenkiä, joten kannattaa katsoa se viimeistään nyt.)

Kerro minulle jotain hyvää aloitti sarjan, johon on ilmestynyt jatko-osa Jos olisit tässä sekä elokuussa suomeksi ilmestyvä Elä rohkeasti, jossa päähenkilö Louisa Clark seuraa unelmiaan ja lähtee New Yorkiin. Missään ei sanota sarjan olevan trilogia, joten ties vaikka osia tulisi vielä jonain päivänä lisääkin.

Mikäli tätä kolmatta osaa ei malttaisi enää odottaa (etenkin kun kirjastojen varausjonot ovat nykyään niin pitkät) ja muut Moyesin suomennetut romaanit alkavat olla luettuja, kannattaa kurkata myös englanninkielisten hyllyyn. Sieltä nimittäin löytyy esimerkiksi toistaiseksi suomentamaton novellikokoelma Paris for One and other stories.

Kokoelman nimikkotarina Paris for One kertoo Nellistä, tarkasta, täsmällisestä Nellistä, joka päättää kerrankin repäistä ja lähteä poikaystävänsä kanssa ensimmäistä kertaa reissuun, Pariisiin. Asiat eivät kuitenkaan suju ihan suunnitelmien mukaan, ja Nell epäileekin jäävänsä koko viikonlopun ajaksi hotellihuoneeseensa. Saavatko Pariisin tuoksut hänet ulos kuorestaan? (no tietenkin saavat.)

Suloisen Pariisi-tarinan lisäksi samoihin kansiin on ujutettu kymmenen muutakin tarinaa. Ensimmäinen on melkein puolen kirjan pituinen, joten loput ovat huomattavasti lyhyempiä. Tyyli on tuttua Moyesia, ja vaikka englanninkielistä ei tulisikaan yleensä luettua, on tästä helppo aloittaa. Teksti soljuu mukavasti eteenpäin olematta liian vaikeaa, ja on ihana kerrankin lukea jotain alkuperäiskielellä, kuten se on alunperin tarkoitettu. Tätä voi hyvin suositella uuden romaanin odotukseen!

-Nti Kirjastotäti

Kate Eberlen: Miss you.

Tess ja Gus kohtaavat sattumalta 18-vuotiaina Firenzessä. Jo silloin he kiinnittävät huomiota toisiinsa, törmäävät uudelleen, mutta lähtevät kuitenkin kumpikin omaan suuntaansa.

Seuraavien 16 vuoden aikana kummankin elämä kulkee omia polkujaan. Polut risteävät aina silloin tällöin, uskottavan harvakseltaan ja ymmärrettävissä paikoissa, kuten Lontoossa jouluostoksilla kauppakeskuksen jonossa. He eivät tunnista toisiaan, mutta lukija huomaa yhteydet. He ovat herkullisen lähellä toisiaan, kuten viime hetkellä peruutetuissa vierekkäisissä huoneissa tai mökillä parhaan ystävän naapurissa, mutta eivät kuitenkaan aivan kohtaa.

Kumpaakin elämä koettelee, myös samankaltaisesti, ja he löytäisivät varmasti lohtua ja ymmärrystä toisistaan. Mutta miten heidät saisi kohtaamaan uudelleen, niin kuin silloin vuosia sitten Firenzessä?

Romaanissa on jotain samaa kuin David Nichollsin Sinä päivänä -kirjassa, vaikka siinä päähenkilöt tuntevatkin toisensa koko ajan ja kiertävät muuten vain kehää vuosikymmenet. Tämänkin teksti on ihan sujuvaa ja mukavaa, mutta ei ihan yllä samalle tasolle Nichollsin kanssa.

Välillä Miss you sortuu alleviivaamaan asioita. Tekstin seassa lymyilee lauseita kuten ”kuten nyt vain 18-vuotias voi kaikessa itsevarmuudessaan ajatella” tai ”nykypäivänä ihmiset toki käyttäisivät googlea, mutta tuolloin etsimme tiedon kirjoista” tai ”tuolloin kännyköissä ei ollut vielä nettiä, vaan niitä käytettiin soittamiseen” (nämä EIVÄT ole suoria lainauksia). Lukijana tuli vähän sellainen olo, että ehkä olisin itsekin osannut nämä päätellä tuosta luvun alussa olevasta vuosiluvusta. (vuosiluvut muuten helpottivat tarinan seuraamista huomattavasti.)

Etenkin teoksen alkupuolella, päähenkilöiden ollessa siellä Firenzessä, viljellään tekstissä jatkuvasti italiankielisiä sanoja, etenkin ruokia. Tämä voi olla ihan kivaa sellaisen mielestä, joka tietää, mistä kulloinkin puhutaan, mutta italiaa osaamattomalle tämä on lähinnä ärsyttävää. Puolensa ja puolensa siis.

Tarina itsessään on ihan kiva. Kuten jo aiemmin sanottua, päähenkilöiden risteämiset vuosien varrella ovat ihan uskottavia, he eivät huomaa toisiaan ainakaan toistaan tunnistaen, vaan tilanteet valuvat ohi kuin kenen tahansa meistä kohtaamiset tuntemattomien ihmisten kanssa. Siksi loppuratkaisu on ehkä vähän liikaa. Se on tarkoitettu ihanan romanttiseksi, mutta nti Kirjastotätiä tilanne alkaisi ennemminkin ahdistuttaa, jos sellainen sattuisi omalle kohdalle. Tästä ei kuitenkaan tämän enempää, ettei kukaan koe spoilaantuvansa (vaikka sinänsä lopputulema tuskin yllättää ketään).

Miss you on ihan kiva ja ansaitusti paljon luettu ja varattu tällä hetkellä. Ehkä seuraavaksi voisi lukea vähän jotain vaativampaa, mutta tämä oli mukava välipala.

Esimerkiksi Gummeruksen sivuilla kerrotaan myös kirjailijan elämästä näin:

Kate Eberlen kasvoi pikkukaupungissa lähellä Lontoota ja vietti lapsuutensa lukien kirjoja ja haaveillen karkaamisesta. Hän opiskeli lopulta englannin opettajaksi, jotta voisi viettää enemmän aikaa Italiassa, maassa jota rakastaa. Kate Eberlen löysi oman elämänsä rakkauden nenänsä edestä jahdattuaan ensin turhaan Sitä Väärää.

Tämä selittää Eberlenin viehtymyksen Italiaan ja italialaiseen ruokaan, mutta etenkin viimeinen virke saa itse kirjailijan tarinan kuulostamaan lukemisen arvoiselta. Ehkä Miss youssakin on mukana myös omaelämäkerrallisia piirteitä.

-Nti Kirjastotäti

Minna Rytisalo: Lempi.

Nti Kirjastotäti on ollut tämän talvikauden ajan vähän lainassa toisessa blogissa, minkä vuoksi oma blogi sai jäädä horrostamaan. Kirjoja on kuitenkin tullut luettua, elokuvia katsottua ja musiikkia kuunneltua, teatterissakin on käyty, joten on aika palata takaisin kotiin.

Viimeisimpänä nti Kirjastotäti luki Minna Rytisalon paljon puhutun Lempin. Lapin sodan aikoihin sijoittuva romaani kertoo Viljamista, Ellistä ja Siskosta sekä heidän tarinoidensa väliin jäävästä Lempistä.

Rytisalon esikoisromaani on vahva, yllättävä, erityinen. Voimakkaimpana tunteena siitä jäi mieleen se, miten me kaikki olemme sivuhenkilöitä toistemme elämissä, mutta päähenkilöitä omissa elämissämme. Miten Viljami, Elli ja Sisko tietävät todella vain oman tarinansa, ja miten Lempi, vaikka häntä kuvataan ja hänestä kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta, jää silti arvoitukseksi, sillä hänen oma äänensä jää näkymättömiin.

Helppo oli pitää myös siitä, miten erilaisina kunkin hahmon päänsisäinen keskustelu esitetään. Kirjahan jakautuu kolmeen osaan, joka näyttää ensin Viljamin, sitten Ellin ja lopulta Siskon tarinan. Viljami kutsutaan sotaan, mistä hän palaa tehden matkaa niin kilometreissä mitattuna kuin ajatuksissaan. Kaunosieluisen miehen ei ole ollut helppo olla sodassa, eikä ole helppo palata kotiin fyysisesti vahingoittumattomana, kun pää ei ole enää ennallaan.

Elli on piikatyttö, jonka Viljami jätti vaimonsa Lempin avuksi. Ellin ääni on aivan toisenlainen, mikä tekee myös tekstistä kiihkeämmän, karkeamman. Sisko on jälleen omanlaisensa, kohtaloonsa tyytynyt, jopa apaattinen, Lempin varjossa kasvanut ja Lempin varjoon jäänyt. Kuten he kaikki.

Tämä on hieno, melko nopealukuinen, mutta vaikuttava.

Minna Rytisalolta on tulossa seuraava romaani, Minna Canthista kertova Rouva C. Tuloillaan on siis lisää vahvaa naiskuvaa, ja romaanin kerrotaankin olevan ”kaunokirjallinen kannanotto tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta” (Gummerus). Edeltäjänsä perusteella tämäkin romaani pääsi saman tien lukulistalle.

-Nti Kirjastotäti

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne.

Liv Strömquist on Ruotsissa hyvin tunnettu sarjakuvantekijä, joka on vähitellen onnistunut ujuttautumaan myös Suomeen. Aiemmin häneltä on suomennettu teos Kielletty hedelmä, ja nyt myös Nousu & tuho sekä tämä Prinssi Charlesin tunne, joka on alunperin julkaistu jo vuonna 2010.

Prinssi Charlesin tunne on ”kymmenen sarjakuvan mittainen odysseia”, jonka aikana Liv ja lukija sukeltavat tunteiden syövereihin. Sarjakuvat ravistelevat sukupuolirooleja, historiantapahtumia, rakkautta ja parisuhdetta. Komediasarjoja, julkkiksia, prostituutiota ja mytologioita. Noin vaatimattomasti tiivistettynä.

Jälleen kerran Strömquist saa lukijan ajatukset törmäilemään toisiinsa, herättelee ja puhuttelee. Sarjakuva onnistuu olemaan hirvittävän henkilökohtainen. Nti Kirjastotäti ainakin löysi sieltä itsensä sekä piirteitä useammastakin ihmissuhteesta, eikä välttämättä aina niin mairittelevalla tavalla.

Tämä on niitä kirjoja, joita lukiessa täytyy vähän väliä pysähtyä makustelemaan ja mietiskelemään. Eikä silti ehdi ajatella sitä kaikkea, mitä Strömquistin sarjakuvat herättelevät ajattelemaan. Ehdottomasti täytyy lukea tämä myöhemmin vielä uudelleen.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen, niin naisille, miehille kuin kaikille muillekin. Myös Kiellettyä hedelmää on pakko edelleen suositella. Nousu & tuho vielä odottelee omaa lukemisvuoroaan, ja toivottavasti pian suomennetaan lisää. Ruotsiksi Strömquistin sarjakuva-albumeita on julkaistu jo seitsemän.

-Nti Kirjastotäti