Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne.

Liv Strömquist on Ruotsissa hyvin tunnettu sarjakuvantekijä, joka on vähitellen onnistunut ujuttautumaan myös Suomeen. Aiemmin häneltä on suomennettu teos Kielletty hedelmä, ja nyt myös Nousu & tuho sekä tämä Prinssi Charlesin tunne, joka on alunperin julkaistu jo vuonna 2010.

Prinssi Charlesin tunne on ”kymmenen sarjakuvan mittainen odysseia”, jonka aikana Liv ja lukija sukeltavat tunteiden syövereihin. Sarjakuvat ravistelevat sukupuolirooleja, historiantapahtumia, rakkautta ja parisuhdetta. Komediasarjoja, julkkiksia, prostituutiota ja mytologioita. Noin vaatimattomasti tiivistettynä.

Jälleen kerran Strömquist saa lukijan ajatukset törmäilemään toisiinsa, herättelee ja puhuttelee. Sarjakuva onnistuu olemaan hirvittävän henkilökohtainen. Nti Kirjastotäti ainakin löysi sieltä itsensä sekä piirteitä useammastakin ihmissuhteesta, eikä välttämättä aina niin mairittelevalla tavalla.

Tämä on niitä kirjoja, joita lukiessa täytyy vähän väliä pysähtyä makustelemaan ja mietiskelemään. Eikä silti ehdi ajatella sitä kaikkea, mitä Strömquistin sarjakuvat herättelevät ajattelemaan. Ehdottomasti täytyy lukea tämä myöhemmin vielä uudelleen.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen, niin naisille, miehille kuin kaikille muillekin. Myös Kiellettyä hedelmää on pakko edelleen suositella. Nousu & tuho vielä odottelee omaa lukemisvuoroaan, ja toivottavasti pian suomennetaan lisää. Ruotsiksi Strömquistin sarjakuva-albumeita on julkaistu jo seitsemän.

-Nti Kirjastotäti

Mainokset

Kate Morton: Talo järven rannalla.

Kate Mortonille ominaista ovat suuret sukusalaisuudet ja eri aikatasoissa liikkuminen. Tätä samaa on myös uusimmassa romaanissa Talo järven rannalla (Bazar, 2017). Osittain seurataan Alice Edevanen nuoruutta 1930-luvulla, myöhemmin myös hänen äitinsä näkökulmaa samalta ajalta, ja osittain saadaan lukea Sadiesta, joka vuonna 2013 selvittelee oman elämänsä kiemuroita.

Vuonna 1933 Cornwallissa, Edevanen nelilapsisen perheen talossa vietetään isoja juhannusjuhlia, kuten joka vuosi. Vieraita on satoja, ja illan kruunaa upea ilotulitus. Aamulla kaikki on kuitenkin toisin. Perheen nuorin lapsi, vasta vauvaikäinen Theo, on kadonnut.

70 vuotta myöhemmin Sadie on onnistunut aiheuttamaan ongelmia työpaikallaan, ja lähtee pakkolomalle isoisänsä luo Cornwalliin. Hän löytää sattumalta tiensä hylättyyn Edevanen taloon, ja alkaa tutkia menneisyyden tapahtumia.

Teoksen kompastuskivenä on alku, ehdottomasti. Hahmojen esittelyt jäävät vähän puolinaisiksi, ja tällaisen heikon lukijan kuten nti Kirjastotädin on hieman hankala pysyä perässä. Esimerkiksi Sadie puhuu välillä Bertiestä, välillä isoisästä. Ja vasta hetken päästä hoksaa, että sehän on sama henkilö. Samaten ei ole ihan varma, ovatko melko perätysten mainitut Donald, Ashford ja ylikomisario yksi, kaksi vai kolme henkilöä (oikea vastaus on kaksi). Alussa pyritään myös antamaan koukuttavia vihjeitä siitä, mitä vähän ennen tarinan alkua on tapahtunut, mutta koukut jäävät niin irrallisiksi, että ne lähinnä ärsyttävät.

Mutta mikäli pääset alkua pidemmälle ja olet aiemminkin pitänyt Mortonin tyylistä, ei tämäkään tiiliskivi tule olemaan pettymys. Vähän pitkänpuoleiseksi venytetty tarina toimii muilta osin oikein kivasti. Mysteeri aukeaa kehä kehältä, luulet tietäväsi jo jotain, mutta et tiedäkään, ja lopulta ratkaisu on tyydyttävä. Olen aiemminkin käyttänyt Mortonin kirjasta samaa arviota. Kyse ei suinkaan ole mistään kouluarvosanasta, vaan siitä, että mieltä kaihertanut salaisuus saa päätöksen, josta jää tyytyväinen olo. Asiat eivät jää liikaa ilmaan, eikä ratkaisu ole ilmiselvä tai puolihuolimattomasti kudottu.

Talo järven rannalla on mielenkiintoinen muistutus siitä, kuinka paljon salaisuuksia omilla vanhemmilla voikaan olla, kuinka vieraaksi voi omakin historia osoittautua.

Muita Mortonin suomennettuja romaaneja: Paluu Rivertoniin, Hylätty puutarha, Kaukaiset hetket (vielä lukematta) ja Salaisuuden kantaja.

-Nti Kirjastotäti

Helena Kulmala, Rauno Lahtinen ja Aleks Talve: Turku – kaupunkiopas.

Helena Kulmalan, Rauno Lahtisen ja Aleks Talven tuore kaupunkiopas Turusta on jokaisen turkulaisen, Turussa käyvän, Turusta pitävän ja Turkuun suuntaavan must-read-teos. Eli suunnilleen jokaisen.

Kulmalan ja Lahtisen kevyesti soljuva mutta informatiivinen teksti esittelee kattavasti Turun monet puolet musiikista ja teatterista museoihin ja shoppailukohteisiin. Sivuilta löytyvät niin parhaat majoituspaikat kuin mielenkiintoisimmat ulkoilmataideteoksetkin. On suorastaan ihme, jos joku ei tästä oppaasta löydä yhtäkään mieleistä kohdetta.

Lisäksi oppaassa on lyhyesti kerrattu Turun historian tärkeimmät vuosiluvut sekä selitetty monia turkulaisia ilmiöitä Tunne Turkua -sivuilla. Myös paikallisia toimijoita on päässyt mukaan, kuten sympaattiset kalakauppiaat Teppo Merisaari ja Stefan Rehn, kirjailija Tommi Kinnunen sekä Turun oma kulttuuripersoona Aiju von Schöneman.

Koko kirjaa kannattelee keveys, selkeys ja helppous, mutta monien matkaoppaiden kompastuskivet, kuten kaikenlainen turhanpäiväisyys, tönkköys ja luetteloiden raskaus siitä sen sijaan on osattu karsia pois. Raikkaat ja runsaat Talven kuvat sekä helpostilähestyttävä teksti innostavat tutustumaan Turkuun. Nti Kirjastotädinkin muistiinpanot pursuavat putiikkeja, joissa pitäisi käydä, nähtävyyksiä, jotka pitäisi nähdä, ja ravintoloita, joissa pitäisi syödä. Ison osan jo kovasti turkulaistunut nti Kirjastotäti tiesi toki ennestäänkin, mutta on joko unohtanut tai muuten tätä ennen sivuuttanut. Osa oli myös täysin uusia tuttavuuksia, joihin tutustumista nti Kirjastotäti odottaa innolla.

Pirteä ulkoasu, sopiva koko, konstailemattomat mutta kuitenkin hauskat kartat tekevät kaupunkioppaasta oikein oivan kenen tahansa Turussa käyvän käteen. Lämpimät suosittelut, tämä on ehdottomasti tutustumisen arvoinen!

-Nti Kirjastotäti

Unna Lehtipuu: Timanttipesula – sijoita elämäsi fiksusti.

Unna Lehtipuun Timanttipesula näyttää kantensa perusteella kotirouvien sijoitusoppaalta, mutta on sisällöltään paljon enemmän.

Kirja on jaettu kolmeen osioon: rahaan, aikaan ja talenttiin. Kukin osio on jaettu sijoitusvinkkeinä eri lukuihin, joita on yhteensä 19. Vinkit eivät siis keskity ainoastaan rahaan ja sen käyttöön, vaan myös ajankäyttöön sekä oman osaamisemme käyttämiseen. Koko teoksen läpi kantaa hauskasti idea pesulasta: mukana ovat niin esipesu, linkous kuin jälkipyykkikin.

Nti Kirjastotäti ehti valitettavasti lukea kunnolla läpi vain osion rahasta. Teksti kun kertoi niin paljon enemmästäkin kuin vain rahasta ja sen sijoittamisesta ja kuluttamisesta: Lehtipuu sukeltaa syvälle rahaan liittyviin muistoihin, opittuihin tapoihin ja tunteisiin. Linkouksessa on kysymyksiä ja tehtäviä, jotka auttavat kartoittamaan omia rahaan liittyviä tuntemuksia ja piintyneitä tapoja, joista osasta olisi ehkä jo itse kunkin hyvä irrottautua.

Teos vaatii aikaa. On vaikea syventyä omiin muistoihin kiireessä, ja onkin toisaalta harmi, että kirjasta on niin paljon varauksia, että nti Kirjastotädin on aika palauttaa se. Toisaalta on hienoa, että ihmiset ovat löytäneet kirjan. Toivottavasti se antaa muillekin yhtä paljon ajattelemisen aihetta, kuin se antoi nti Kirjastotädille.

Kiireestä huolimatta nti Kirjastotäti halusi selailla läpi myös toisen osion, ajan. Ja lopulta se oli selailun sijaan pakko lukea kokonaan, sillä se tuntui tähän hetkeen parhaalta mahdolliselta panostukselta omaa ajankäyttöä ajatellen.

Osio on edellistä huomattavasti lyhyempi, vain nelisenkymmentä sivua. Sivut sisältävät kuitenkin paljon sellaista, mikä kolahti nti Kirjastotädin elämäntilanteeseen raha-osiota huomattavasti kipeämmin. Talentti-osio saa jäädä odottamaan parempaa hetkeä, sillä näissä kahdessa muussakin oli jo riittävästi sisäistettävää.

Teos on hyvä, kepeällä otteella kirjoitettu opas asioista, jotka koskettavat meitä kaikkia. Kattavasta teoksesta riittää ammennettavaa, ja lähteinä on käytetty eri alojen asiantuntijoita sekä Lehtipuun monimuotoisia kokemuksia ympäri maailmaa. Mukana on myös tavallisten suomalaisten omia tarinoita, vaikka outona yksityiskohtana kirjassa olikin käytetty useampi sivu sen käsittelemiseen, miten voi viisaimmin sijoittaa lotosta voitetut kuusi miljoonaa. No, ehkä tästäkin tiedosta on hyötyä jollekin.

Joka tapauksessa Timanttipesula on ehdottomasti suosittelujen arvoinen!

-Nti Kirjastotäti

Arman Alizad ja Meeri Koutaniemi: Riisuttu Suomi.

Riisuttu Suomi esittelee ihan tavallisia suomalaisia ihmisiä, suomalaisia työntekijöitä, joiden tarinat ja työnkuvat jäävät kuitenkin merkityksellisyydestään huolimatta usein näkymättömiin. Tarinat on aseteltu pareittain: seksityöläinen ja asiakas, tullivirkailija ja salakuljettaja, eversti ja pasifisti, siivooja ja jäteautonkuljettaja. Yhteensä 16 tarinaparia, 32 ihmistä.

Monet työt ovat sellaisia, joista ei oikein tiedä mitään, jollei henkilökohtaisesti tunne ketään kyseistä työtä tekevää. Nti Kirjastotädillekin lähes kaikki näistä olivat tuntemattomia.

Kirja on upea avaus ihmiselämän kirjoon, siihen, miten monenlaista elämämme onkaan. On niin helppo tuomita, ylenkatsoa, väheksyä, kun ei oikeastaan tiedä, mistä puhuu. Ja toisaalta joidenkin kohdalla huomasi, että ainakin sen yksittäisen haastatellun henkilön kohdalla on oikeastaan ollut vähän myös oikeassa. Valitettavasti.

Haastattelut on toteutettu hienosti. Arman Alizadin oma persoona välittyy kysymyksistä, ja hän myös osaa myöntää, kun ei oikein ole varma sanojenasettelustaan. Haastatellut vastaavat kysymyksiin omin sanoin, ne on kirjattu sellaisenaan ylös. Joskus he vastaavat suoraan siihen, mitä on kysyttykin, joskus kiertävät sen verran, että unohtavat kysymyksen matkalla.

Meeri Koutaniemen valokuvat ovat sanalla sanoen upeita. Ne tuovat oman osansa tarinaan, näyttävät haastatelluista vielä enemmän, kuin sanat voivat yksin kertoa. Niissä on yksityiskohtia, paikkoja, ilmeitä, olemusta. Haastatellulle tärkeitä asioita ja niitä, jotka Koutaniemi huomaa tärkeiksi. Upeita ja täydentäviä.

Nti Kirjastotätiä itseään koskettivat eniten haudankaivaja – ruumiinavaaja sekä saattokodin hoitaja – terminaalipotilas. Kukapa tiesi, miten maanläheisesti haudankaivaja voi suhtautua elämään. ”Kenellekään ei oo huomista luvattu.” Tai miten suuren työn ruumiinavaaja tekeekään, sillä hän tekee myös diagnooseja sairailta otetuista näytteistä. Jotta jos ei kyseisen potilaan elämä, niin ehkä seuraavan elämä voisi olla vähän helpompi, vähän pidempi, vähän parempi.

Kukapa nuori osaisi suhtautua sellaisella lämmöllä saattohoitoon. Ja kukapa terminaalipotilas ottaisi niin ilolla vastaan elämän haasteet huolimatta siitä, että neliraajahalvaantuu 13-vuotiaana.

Kirja on kaunis kirja ihmisistä ja ihmisyydestä. Se tuo yhteenkuuluvuutta ja ymmärrystä muista ja itsestä. Teemme kaikki oman tärkeän osamme, vaikka se olisikin muilta näkymättömissä.

Kiehtova opus, kertakaikkiaan. Ainoana miinuksena on kirjoituksessa olevat huolimattomuusvirheet, jotka menevät kyllä yksi siellä täällä, mutta kolme samalla sivulla alkaa olla jo tosi monta. Kaikin muin tavoin, rakenteeltaan, sisällöltään, kuviltaan, sanomaltaan, tämä on hieno. Suosittelut!

-Nti Kirjastotäti

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret.

Mari Mannisen tietokirja kertoo nimensä mukaisesti monelta kantilta Kiinan yhden lapsen politiikan vaikutuksista kansaan ja ihmisten elämiin. Kiina hallitsi ja hillitsi lastenhankintaa sakoin, rangaistuksin ja pakkoabortein 35 vuoden ajan, ja tämä näkyy tavalla tai toisella jokaisen kiinalaisen elämässä.

Yhden lapsen kansaa varten Manninen on haastatellut ihmisiä, joihin Kiinan harjoittama politiikka on vaikuttanut eri tavoin. Toiset ovat tehneet lapsia enemmän siitä huolimatta, että lapset eivät ole virallisesti olemassa eivätkä voi sen takia esimerkiksi käyttää junaa, koulutuksen saamisesta puhumattakaan. Toiset ovat saaneet yhden lapsen, joka on hemmoteltu piloille. Toiset ovat saaneet yhden lapsen, mutta menettäneet hänet. Toiset olisivat saaneet toisen lapsen, mutta heidät on pakotettu aborttiin tai jo syntynyt lapsi on viety äitinsä käsistä. Lapsia on hylätty kalatoreille, lapsia on adoptoitu kalatoreilta. Poikia on 140 sataa tyttöä kohden, joten aikuistuneille pojille houkutellaan, ostetaan ja ryöstetään vaimoja naapurimaista.

Vaikutukset ovat monitahoiset. Monenlaiset ovat myös tavallisen kiinalaisen mielipiteet. Vaikka isolle osalle yhden lapsen politiikka on aiheuttanut tuskaa, ovat maan asenteet perhekoosta yleisesti muuttuneet radikaalisti lyhyessä ajassa. Kiinalaiset ovat huomanneet, että pienemmät perheet ovat myös varakkaampia. Enää he eivät halua enempää kuin yhden tai kaksi lasta, moni kaupunkilaisnainen ei halua sitäkään. Monet myös uskovat, että ilman yhden lapsen politiikkaa Kiina olisi hukkunut asukkaidensa määrän alle.

Kirja on jaoteltu eri vaikutusten mukaan, ja tekstissä viitataan selkeästi tapauksiin, joista kerrotaan eri osiossa lisää. Tekstiä on helppo lukea, sen mukana pysyy vaivatta, ja voi vain keskittyä kuuntelemaan tavallisten ihmisten tarinaa perheistä, joista määrää joku muu.

Yhden lapsen kansa on hieno kurkistus kiinalaiseen arkeen nykymaailmassa. Ainoiden, salattujen ja ylimääräisten lasten lisäksi rivien välistä oppii paljon kiinalaisesta kulttuurista, perhesuhteista, Kiinan ja kiinalaisten kehittymisestä. Sukupolvien välillä on suuret harppaukset, ja se näkyy siitä huolimatta, että nuoremmatkin sukupolvet yrittävät pitää perinteistä kiinni.

Todella hieno tietokirja, joka on Tieto-Finlandiansa ansainnut.

-Nti Kirjastotäti

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja.

Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja sijoittuu Japaniin. Sen keskushenkilöinä – lähes ainoina henkilöinä – ovat matematiikan professori ja hänen palveluksessaan aloittava taloudenhoitaja sekä taloudenhoitajan 10-vuotias poika. Erityisen taloudenhoitajan työstä tekee se, että professori on joutunut reilua vuosikymmentä aiemmin auto-onnettomuuteen, joka vahingoitti tämän muistia: professori muistaa vain onnettomuutta edeltävän ajan sekä edelliset 80 minuuttia. Hän aloittaa jokaisen aamun lukemalla takkinsa liepeessä olevista lappusista muistinsa rajallisuudesta, ja joka aamu taloudenhoitaja esittäytyy professorille uudelleen.

Muistiongelmista huolimatta professorin intohimoinen suhde matematiikkaan on säilynyt ennallaan. Hän ratkoo tieteenalan julkaisujen visaisia matemaattisia tehtäviä ja näkee kiinnostavia lukuja ja lukupareja kaikkialla. Vähitellen myös taloudenhoitaja hahmottaa lukujen kauneuden, puhumattakaan hänen pojastaan Juuresta, joka alkaa myös viettää koulun jälkeisen ajan professorin luona. Professorin ja Juuren välille muodostuu lempeä suhde, kuin isovanhemman ja lapsenlapsen välille.

Teos ei ole yllätyksellinen, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Juoni on ennalta-arvattava, mutta juuri siinä piileekin sen lempeys. Näiden kolmen ihmisen kohtaamista ja heidän välilleen syntyvää ystävyyttä on ihana lukea. Ystävyys, joka kurkottaa yli vuosikymmenien, yli haparoivan muistin ja ihmiselämän rajoitusten, on lohdullinen.

Vaikka sivuilla vilisee laskuja ja lukuteorioita, on kirja mahdollista lukea ymmärtämättä niitä sen kummemmin. Nti Kirjastotäti voi luottamuksellisesti kertoa, että yhtä suuressa osassa oleva baseball meni todennäköisesti yhtä paljon ohi kuin toiselta lukijalta menisivät matemaattiset kaaviot.

Kaunis, lempeä ja lohdullinen. Siinä ehkä ydinsanat kuvaamaan Professoria ja taloudenhoitajaa.

Yoko Ogawa on melko tuottelias kirjailija, ainakin Wikipedian mukaan hän on julkaissut jo 42 teosta. Professori ja taloudenhoitaja on ensimmäinen suomennettu, ja alkuteos on julkaistu Japanissa jo 2003. Teos on ollut hyvin suosittu ympäri maailman, ja kirjan liepeen mukaan taskukirjapainosta myytiin Japanissa kahdessa kuukaudessa kepeät miljoona kappaletta. Toivottavasti Yoko Ogawaa aletaankin nyt suomentaa enemmän, sillä lukijakuntaa varmasti löytyisi.

Suosittelut!

-Nti Kirjastotäti