Kate Eberlen: Miss you.

Tess ja Gus kohtaavat sattumalta 18-vuotiaina Firenzessä. Jo silloin he kiinnittävät huomiota toisiinsa, törmäävät uudelleen, mutta lähtevät kuitenkin kumpikin omaan suuntaansa.

Seuraavien 16 vuoden aikana kummankin elämä kulkee omia polkujaan. Polut risteävät aina silloin tällöin, uskottavan harvakseltaan ja ymmärrettävissä paikoissa, kuten Lontoossa jouluostoksilla kauppakeskuksen jonossa. He eivät tunnista toisiaan, mutta lukija huomaa yhteydet. He ovat herkullisen lähellä toisiaan, kuten viime hetkellä peruutetuissa vierekkäisissä huoneissa tai mökillä parhaan ystävän naapurissa, mutta eivät kuitenkaan aivan kohtaa.

Kumpaakin elämä koettelee, myös samankaltaisesti, ja he löytäisivät varmasti lohtua ja ymmärrystä toisistaan. Mutta miten heidät saisi kohtaamaan uudelleen, niin kuin silloin vuosia sitten Firenzessä?

Romaanissa on jotain samaa kuin David Nichollsin Sinä päivänä -kirjassa, vaikka siinä päähenkilöt tuntevatkin toisensa koko ajan ja kiertävät muuten vain kehää vuosikymmenet. Tämänkin teksti on ihan sujuvaa ja mukavaa, mutta ei ihan yllä samalle tasolle Nichollsin kanssa.

Välillä Miss you sortuu alleviivaamaan asioita. Tekstin seassa lymyilee lauseita kuten ”kuten nyt vain 18-vuotias voi kaikessa itsevarmuudessaan ajatella” tai ”nykypäivänä ihmiset toki käyttäisivät googlea, mutta tuolloin etsimme tiedon kirjoista” tai ”tuolloin kännyköissä ei ollut vielä nettiä, vaan niitä käytettiin soittamiseen” (nämä EIVÄT ole suoria lainauksia). Lukijana tuli vähän sellainen olo, että ehkä olisin itsekin osannut nämä päätellä tuosta luvun alussa olevasta vuosiluvusta. (vuosiluvut muuten helpottivat tarinan seuraamista huomattavasti.)

Etenkin teoksen alkupuolella, päähenkilöiden ollessa siellä Firenzessä, viljellään tekstissä jatkuvasti italiankielisiä sanoja, etenkin ruokia. Tämä voi olla ihan kivaa sellaisen mielestä, joka tietää, mistä kulloinkin puhutaan, mutta italiaa osaamattomalle tämä on lähinnä ärsyttävää. Puolensa ja puolensa siis.

Tarina itsessään on ihan kiva. Kuten jo aiemmin sanottua, päähenkilöiden risteämiset vuosien varrella ovat ihan uskottavia, he eivät huomaa toisiaan ainakaan toistaan tunnistaen, vaan tilanteet valuvat ohi kuin kenen tahansa meistä kohtaamiset tuntemattomien ihmisten kanssa. Siksi loppuratkaisu on ehkä vähän liikaa. Se on tarkoitettu ihanan romanttiseksi, mutta nti Kirjastotätiä tilanne alkaisi ennemminkin ahdistuttaa, jos sellainen sattuisi omalle kohdalle. Tästä ei kuitenkaan tämän enempää, ettei kukaan koe spoilaantuvansa (vaikka sinänsä lopputulema tuskin yllättää ketään).

Miss you on ihan kiva ja ansaitusti paljon luettu ja varattu tällä hetkellä. Ehkä seuraavaksi voisi lukea vähän jotain vaativampaa, mutta tämä oli mukava välipala.

Esimerkiksi Gummeruksen sivuilla kerrotaan myös kirjailijan elämästä näin:

Kate Eberlen kasvoi pikkukaupungissa lähellä Lontoota ja vietti lapsuutensa lukien kirjoja ja haaveillen karkaamisesta. Hän opiskeli lopulta englannin opettajaksi, jotta voisi viettää enemmän aikaa Italiassa, maassa jota rakastaa. Kate Eberlen löysi oman elämänsä rakkauden nenänsä edestä jahdattuaan ensin turhaan Sitä Väärää.

Tämä selittää Eberlenin viehtymyksen Italiaan ja italialaiseen ruokaan, mutta etenkin viimeinen virke saa itse kirjailijan tarinan kuulostamaan lukemisen arvoiselta. Ehkä Miss youssakin on mukana myös omaelämäkerrallisia piirteitä.

-Nti Kirjastotäti

Mainokset

Minna Rytisalo: Lempi.

Nti Kirjastotäti on ollut tämän talvikauden ajan vähän lainassa toisessa blogissa, minkä vuoksi oma blogi sai jäädä horrostamaan. Kirjoja on kuitenkin tullut luettua, elokuvia katsottua ja musiikkia kuunneltua, teatterissakin on käyty, joten on aika palata takaisin kotiin.

Viimeisimpänä nti Kirjastotäti luki Minna Rytisalon paljon puhutun Lempin. Lapin sodan aikoihin sijoittuva romaani kertoo Viljamista, Ellistä ja Siskosta sekä heidän tarinoidensa väliin jäävästä Lempistä.

Rytisalon esikoisromaani on vahva, yllättävä, erityinen. Voimakkaimpana tunteena siitä jäi mieleen se, miten me kaikki olemme sivuhenkilöitä toistemme elämissä, mutta päähenkilöitä omissa elämissämme. Miten Viljami, Elli ja Sisko tietävät todella vain oman tarinansa, ja miten Lempi, vaikka häntä kuvataan ja hänestä kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta, jää silti arvoitukseksi, sillä hänen oma äänensä jää näkymättömiin.

Helppo oli pitää myös siitä, miten erilaisina kunkin hahmon päänsisäinen keskustelu esitetään. Kirjahan jakautuu kolmeen osaan, joka näyttää ensin Viljamin, sitten Ellin ja lopulta Siskon tarinan. Viljami kutsutaan sotaan, mistä hän palaa tehden matkaa niin kilometreissä mitattuna kuin ajatuksissaan. Kaunosieluisen miehen ei ole ollut helppo olla sodassa, eikä ole helppo palata kotiin fyysisesti vahingoittumattomana, kun pää ei ole enää ennallaan.

Elli on piikatyttö, jonka Viljami jätti vaimonsa Lempin avuksi. Ellin ääni on aivan toisenlainen, mikä tekee myös tekstistä kiihkeämmän, karkeamman. Sisko on jälleen omanlaisensa, kohtaloonsa tyytynyt, jopa apaattinen, Lempin varjossa kasvanut ja Lempin varjoon jäänyt. Kuten he kaikki.

Tämä on hieno, melko nopealukuinen, mutta vaikuttava.

Minna Rytisalolta on tulossa seuraava romaani, Minna Canthista kertova Rouva C. Tuloillaan on siis lisää vahvaa naiskuvaa, ja romaanin kerrotaankin olevan ”kaunokirjallinen kannanotto tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta” (Gummerus). Edeltäjänsä perusteella tämäkin romaani pääsi saman tien lukulistalle.

-Nti Kirjastotäti

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne.

Liv Strömquist on Ruotsissa hyvin tunnettu sarjakuvantekijä, joka on vähitellen onnistunut ujuttautumaan myös Suomeen. Aiemmin häneltä on suomennettu teos Kielletty hedelmä, ja nyt myös Nousu & tuho sekä tämä Prinssi Charlesin tunne, joka on alunperin julkaistu jo vuonna 2010.

Prinssi Charlesin tunne on ”kymmenen sarjakuvan mittainen odysseia”, jonka aikana Liv ja lukija sukeltavat tunteiden syövereihin. Sarjakuvat ravistelevat sukupuolirooleja, historiantapahtumia, rakkautta ja parisuhdetta. Komediasarjoja, julkkiksia, prostituutiota ja mytologioita. Noin vaatimattomasti tiivistettynä.

Jälleen kerran Strömquist saa lukijan ajatukset törmäilemään toisiinsa, herättelee ja puhuttelee. Sarjakuva onnistuu olemaan hirvittävän henkilökohtainen. Nti Kirjastotäti ainakin löysi sieltä itsensä sekä piirteitä useammastakin ihmissuhteesta, eikä välttämättä aina niin mairittelevalla tavalla.

Tämä on niitä kirjoja, joita lukiessa täytyy vähän väliä pysähtyä makustelemaan ja mietiskelemään. Eikä silti ehdi ajatella sitä kaikkea, mitä Strömquistin sarjakuvat herättelevät ajattelemaan. Ehdottomasti täytyy lukea tämä myöhemmin vielä uudelleen.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen, niin naisille, miehille kuin kaikille muillekin. Myös Kiellettyä hedelmää on pakko edelleen suositella. Nousu & tuho vielä odottelee omaa lukemisvuoroaan, ja toivottavasti pian suomennetaan lisää. Ruotsiksi Strömquistin sarjakuva-albumeita on julkaistu jo seitsemän.

-Nti Kirjastotäti

Kate Morton: Talo järven rannalla.

Kate Mortonille ominaista ovat suuret sukusalaisuudet ja eri aikatasoissa liikkuminen. Tätä samaa on myös uusimmassa romaanissa Talo järven rannalla (Bazar, 2017). Osittain seurataan Alice Edevanen nuoruutta 1930-luvulla, myöhemmin myös hänen äitinsä näkökulmaa samalta ajalta, ja osittain saadaan lukea Sadiesta, joka vuonna 2013 selvittelee oman elämänsä kiemuroita.

Vuonna 1933 Cornwallissa, Edevanen nelilapsisen perheen talossa vietetään isoja juhannusjuhlia, kuten joka vuosi. Vieraita on satoja, ja illan kruunaa upea ilotulitus. Aamulla kaikki on kuitenkin toisin. Perheen nuorin lapsi, vasta vauvaikäinen Theo, on kadonnut.

70 vuotta myöhemmin Sadie on onnistunut aiheuttamaan ongelmia työpaikallaan, ja lähtee pakkolomalle isoisänsä luo Cornwalliin. Hän löytää sattumalta tiensä hylättyyn Edevanen taloon, ja alkaa tutkia menneisyyden tapahtumia.

Teoksen kompastuskivenä on alku, ehdottomasti. Hahmojen esittelyt jäävät vähän puolinaisiksi, ja tällaisen heikon lukijan kuten nti Kirjastotädin on hieman hankala pysyä perässä. Esimerkiksi Sadie puhuu välillä Bertiestä, välillä isoisästä. Ja vasta hetken päästä hoksaa, että sehän on sama henkilö. Samaten ei ole ihan varma, ovatko melko perätysten mainitut Donald, Ashford ja ylikomisario yksi, kaksi vai kolme henkilöä (oikea vastaus on kaksi). Alussa pyritään myös antamaan koukuttavia vihjeitä siitä, mitä vähän ennen tarinan alkua on tapahtunut, mutta koukut jäävät niin irrallisiksi, että ne lähinnä ärsyttävät.

Mutta mikäli pääset alkua pidemmälle ja olet aiemminkin pitänyt Mortonin tyylistä, ei tämäkään tiiliskivi tule olemaan pettymys. Vähän pitkänpuoleiseksi venytetty tarina toimii muilta osin oikein kivasti. Mysteeri aukeaa kehä kehältä, luulet tietäväsi jo jotain, mutta et tiedäkään, ja lopulta ratkaisu on tyydyttävä. Olen aiemminkin käyttänyt Mortonin kirjasta samaa arviota. Kyse ei suinkaan ole mistään kouluarvosanasta, vaan siitä, että mieltä kaihertanut salaisuus saa päätöksen, josta jää tyytyväinen olo. Asiat eivät jää liikaa ilmaan, eikä ratkaisu ole ilmiselvä tai puolihuolimattomasti kudottu.

Talo järven rannalla on mielenkiintoinen muistutus siitä, kuinka paljon salaisuuksia omilla vanhemmilla voikaan olla, kuinka vieraaksi voi omakin historia osoittautua.

Muita Mortonin suomennettuja romaaneja: Paluu Rivertoniin, Hylätty puutarha, Kaukaiset hetket (vielä lukematta) ja Salaisuuden kantaja.

-Nti Kirjastotäti

Helena Kulmala, Rauno Lahtinen ja Aleks Talve: Turku – kaupunkiopas.

Helena Kulmalan, Rauno Lahtisen ja Aleks Talven tuore kaupunkiopas Turusta on jokaisen turkulaisen, Turussa käyvän, Turusta pitävän ja Turkuun suuntaavan must-read-teos. Eli suunnilleen jokaisen.

Kulmalan ja Lahtisen kevyesti soljuva mutta informatiivinen teksti esittelee kattavasti Turun monet puolet musiikista ja teatterista museoihin ja shoppailukohteisiin. Sivuilta löytyvät niin parhaat majoituspaikat kuin mielenkiintoisimmat ulkoilmataideteoksetkin. On suorastaan ihme, jos joku ei tästä oppaasta löydä yhtäkään mieleistä kohdetta.

Lisäksi oppaassa on lyhyesti kerrattu Turun historian tärkeimmät vuosiluvut sekä selitetty monia turkulaisia ilmiöitä Tunne Turkua -sivuilla. Myös paikallisia toimijoita on päässyt mukaan, kuten sympaattiset kalakauppiaat Teppo Merisaari ja Stefan Rehn, kirjailija Tommi Kinnunen sekä Turun oma kulttuuripersoona Aiju von Schöneman.

Koko kirjaa kannattelee keveys, selkeys ja helppous, mutta monien matkaoppaiden kompastuskivet, kuten kaikenlainen turhanpäiväisyys, tönkköys ja luetteloiden raskaus siitä sen sijaan on osattu karsia pois. Raikkaat ja runsaat Talven kuvat sekä helpostilähestyttävä teksti innostavat tutustumaan Turkuun. Nti Kirjastotädinkin muistiinpanot pursuavat putiikkeja, joissa pitäisi käydä, nähtävyyksiä, jotka pitäisi nähdä, ja ravintoloita, joissa pitäisi syödä. Ison osan jo kovasti turkulaistunut nti Kirjastotäti tiesi toki ennestäänkin, mutta on joko unohtanut tai muuten tätä ennen sivuuttanut. Osa oli myös täysin uusia tuttavuuksia, joihin tutustumista nti Kirjastotäti odottaa innolla.

Pirteä ulkoasu, sopiva koko, konstailemattomat mutta kuitenkin hauskat kartat tekevät kaupunkioppaasta oikein oivan kenen tahansa Turussa käyvän käteen. Lämpimät suosittelut, tämä on ehdottomasti tutustumisen arvoinen!

-Nti Kirjastotäti

Unna Lehtipuu: Timanttipesula – sijoita elämäsi fiksusti.

Unna Lehtipuun Timanttipesula näyttää kantensa perusteella kotirouvien sijoitusoppaalta, mutta on sisällöltään paljon enemmän.

Kirja on jaettu kolmeen osioon: rahaan, aikaan ja talenttiin. Kukin osio on jaettu sijoitusvinkkeinä eri lukuihin, joita on yhteensä 19. Vinkit eivät siis keskity ainoastaan rahaan ja sen käyttöön, vaan myös ajankäyttöön sekä oman osaamisemme käyttämiseen. Koko teoksen läpi kantaa hauskasti idea pesulasta: mukana ovat niin esipesu, linkous kuin jälkipyykkikin.

Nti Kirjastotäti ehti valitettavasti lukea kunnolla läpi vain osion rahasta. Teksti kun kertoi niin paljon enemmästäkin kuin vain rahasta ja sen sijoittamisesta ja kuluttamisesta: Lehtipuu sukeltaa syvälle rahaan liittyviin muistoihin, opittuihin tapoihin ja tunteisiin. Linkouksessa on kysymyksiä ja tehtäviä, jotka auttavat kartoittamaan omia rahaan liittyviä tuntemuksia ja piintyneitä tapoja, joista osasta olisi ehkä jo itse kunkin hyvä irrottautua.

Teos vaatii aikaa. On vaikea syventyä omiin muistoihin kiireessä, ja onkin toisaalta harmi, että kirjasta on niin paljon varauksia, että nti Kirjastotädin on aika palauttaa se. Toisaalta on hienoa, että ihmiset ovat löytäneet kirjan. Toivottavasti se antaa muillekin yhtä paljon ajattelemisen aihetta, kuin se antoi nti Kirjastotädille.

Kiireestä huolimatta nti Kirjastotäti halusi selailla läpi myös toisen osion, ajan. Ja lopulta se oli selailun sijaan pakko lukea kokonaan, sillä se tuntui tähän hetkeen parhaalta mahdolliselta panostukselta omaa ajankäyttöä ajatellen.

Osio on edellistä huomattavasti lyhyempi, vain nelisenkymmentä sivua. Sivut sisältävät kuitenkin paljon sellaista, mikä kolahti nti Kirjastotädin elämäntilanteeseen raha-osiota huomattavasti kipeämmin. Talentti-osio saa jäädä odottamaan parempaa hetkeä, sillä näissä kahdessa muussakin oli jo riittävästi sisäistettävää.

Teos on hyvä, kepeällä otteella kirjoitettu opas asioista, jotka koskettavat meitä kaikkia. Kattavasta teoksesta riittää ammennettavaa, ja lähteinä on käytetty eri alojen asiantuntijoita sekä Lehtipuun monimuotoisia kokemuksia ympäri maailmaa. Mukana on myös tavallisten suomalaisten omia tarinoita, vaikka outona yksityiskohtana kirjassa olikin käytetty useampi sivu sen käsittelemiseen, miten voi viisaimmin sijoittaa lotosta voitetut kuusi miljoonaa. No, ehkä tästäkin tiedosta on hyötyä jollekin.

Joka tapauksessa Timanttipesula on ehdottomasti suosittelujen arvoinen!

-Nti Kirjastotäti

Arman Alizad ja Meeri Koutaniemi: Riisuttu Suomi.

Riisuttu Suomi esittelee ihan tavallisia suomalaisia ihmisiä, suomalaisia työntekijöitä, joiden tarinat ja työnkuvat jäävät kuitenkin merkityksellisyydestään huolimatta usein näkymättömiin. Tarinat on aseteltu pareittain: seksityöläinen ja asiakas, tullivirkailija ja salakuljettaja, eversti ja pasifisti, siivooja ja jäteautonkuljettaja. Yhteensä 16 tarinaparia, 32 ihmistä.

Monet työt ovat sellaisia, joista ei oikein tiedä mitään, jollei henkilökohtaisesti tunne ketään kyseistä työtä tekevää. Nti Kirjastotädillekin lähes kaikki näistä olivat tuntemattomia.

Kirja on upea avaus ihmiselämän kirjoon, siihen, miten monenlaista elämämme onkaan. On niin helppo tuomita, ylenkatsoa, väheksyä, kun ei oikeastaan tiedä, mistä puhuu. Ja toisaalta joidenkin kohdalla huomasi, että ainakin sen yksittäisen haastatellun henkilön kohdalla on oikeastaan ollut vähän myös oikeassa. Valitettavasti.

Haastattelut on toteutettu hienosti. Arman Alizadin oma persoona välittyy kysymyksistä, ja hän myös osaa myöntää, kun ei oikein ole varma sanojenasettelustaan. Haastatellut vastaavat kysymyksiin omin sanoin, ne on kirjattu sellaisenaan ylös. Joskus he vastaavat suoraan siihen, mitä on kysyttykin, joskus kiertävät sen verran, että unohtavat kysymyksen matkalla.

Meeri Koutaniemen valokuvat ovat sanalla sanoen upeita. Ne tuovat oman osansa tarinaan, näyttävät haastatelluista vielä enemmän, kuin sanat voivat yksin kertoa. Niissä on yksityiskohtia, paikkoja, ilmeitä, olemusta. Haastatellulle tärkeitä asioita ja niitä, jotka Koutaniemi huomaa tärkeiksi. Upeita ja täydentäviä.

Nti Kirjastotätiä itseään koskettivat eniten haudankaivaja – ruumiinavaaja sekä saattokodin hoitaja – terminaalipotilas. Kukapa tiesi, miten maanläheisesti haudankaivaja voi suhtautua elämään. ”Kenellekään ei oo huomista luvattu.” Tai miten suuren työn ruumiinavaaja tekeekään, sillä hän tekee myös diagnooseja sairailta otetuista näytteistä. Jotta jos ei kyseisen potilaan elämä, niin ehkä seuraavan elämä voisi olla vähän helpompi, vähän pidempi, vähän parempi.

Kukapa nuori osaisi suhtautua sellaisella lämmöllä saattohoitoon. Ja kukapa terminaalipotilas ottaisi niin ilolla vastaan elämän haasteet huolimatta siitä, että neliraajahalvaantuu 13-vuotiaana.

Kirja on kaunis kirja ihmisistä ja ihmisyydestä. Se tuo yhteenkuuluvuutta ja ymmärrystä muista ja itsestä. Teemme kaikki oman tärkeän osamme, vaikka se olisikin muilta näkymättömissä.

Kiehtova opus, kertakaikkiaan. Ainoana miinuksena on kirjoituksessa olevat huolimattomuusvirheet, jotka menevät kyllä yksi siellä täällä, mutta kolme samalla sivulla alkaa olla jo tosi monta. Kaikin muin tavoin, rakenteeltaan, sisällöltään, kuviltaan, sanomaltaan, tämä on hieno. Suosittelut!

-Nti Kirjastotäti