Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja.

Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja sijoittuu Japaniin. Sen keskushenkilöinä – lähes ainoina henkilöinä – ovat matematiikan professori ja hänen palveluksessaan aloittava taloudenhoitaja sekä taloudenhoitajan 10-vuotias poika. Erityisen taloudenhoitajan työstä tekee se, että professori on joutunut reilua vuosikymmentä aiemmin auto-onnettomuuteen, joka vahingoitti tämän muistia: professori muistaa vain onnettomuutta edeltävän ajan sekä edelliset 80 minuuttia. Hän aloittaa jokaisen aamun lukemalla takkinsa liepeessä olevista lappusista muistinsa rajallisuudesta, ja joka aamu taloudenhoitaja esittäytyy professorille uudelleen.

Muistiongelmista huolimatta professorin intohimoinen suhde matematiikkaan on säilynyt ennallaan. Hän ratkoo tieteenalan julkaisujen visaisia matemaattisia tehtäviä ja näkee kiinnostavia lukuja ja lukupareja kaikkialla. Vähitellen myös taloudenhoitaja hahmottaa lukujen kauneuden, puhumattakaan hänen pojastaan Juuresta, joka alkaa myös viettää koulun jälkeisen ajan professorin luona. Professorin ja Juuren välille muodostuu lempeä suhde, kuin isovanhemman ja lapsenlapsen välille.

Teos ei ole yllätyksellinen, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Juoni on ennalta-arvattava, mutta juuri siinä piileekin sen lempeys. Näiden kolmen ihmisen kohtaamista ja heidän välilleen syntyvää ystävyyttä on ihana lukea. Ystävyys, joka kurkottaa yli vuosikymmenien, yli haparoivan muistin ja ihmiselämän rajoitusten, on lohdullinen.

Vaikka sivuilla vilisee laskuja ja lukuteorioita, on kirja mahdollista lukea ymmärtämättä niitä sen kummemmin. Nti Kirjastotäti voi luottamuksellisesti kertoa, että yhtä suuressa osassa oleva baseball meni todennäköisesti yhtä paljon ohi kuin toiselta lukijalta menisivät matemaattiset kaaviot.

Kaunis, lempeä ja lohdullinen. Siinä ehkä ydinsanat kuvaamaan Professoria ja taloudenhoitajaa.

Yoko Ogawa on melko tuottelias kirjailija, ainakin Wikipedian mukaan hän on julkaissut jo 42 teosta. Professori ja taloudenhoitaja on ensimmäinen suomennettu, ja alkuteos on julkaistu Japanissa jo 2003. Teos on ollut hyvin suosittu ympäri maailman, ja kirjan liepeen mukaan taskukirjapainosta myytiin Japanissa kahdessa kuukaudessa kepeät miljoona kappaletta. Toivottavasti Yoko Ogawaa aletaankin nyt suomentaa enemmän, sillä lukijakuntaa varmasti löytyisi.

Suosittelut!

-Nti Kirjastotäti

Mainokset

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä.

Nti Kirjastotäti ei mitenkään erityisesti lue jännityskirjallisuutta, Agatha Christie taitaa olla ainut iloinen poikkeus. Kuitenkin sattumalta Clare Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä eksyi nti Kirjastotädin käsiin ja pääsi yllättämään.

Tarina alkaa onnettomuudesta. Äiti menettää lapsensa, kun kuin tyhjästä ilmestyy auto. Kuljettaja pakenee paikalta ja katoaa, eikä törmäykselle löydetä yhtäkään silminnäkijää lapseensa keskittyneen äidin lisäksi. Autosta tai sitä kuljettaneesta henkilöstä ei jää lähes mitään todisteita.

Päähenkilö Jenna Gray päättää jättää kaiken ja lähtee käsittelemään suruaan yksinäiseen, syrjäiseen mökkiin Walesin rannikolle. Muistojaan hän ei kuitenkaan pysty jättämään taakseen. Myöskään poliisi, erityisesti rikoskomisario Ray Stevens, ei pysty unohtamaan tapausta, vaan selvittelee sitä ohuiden tietojensa varassa vielä vuotta myöhemminkin.

Koska nti Kirjastotädillä ei ole kummoistakaan vertailupohjaa mitä jännityskirjallisuuteen tulee, oli etenkin sitä vasten kirjan alkupuoli aika mitäänsanomatonta. Ihan hyvää kerrontaa, ei siinä mitään, mutta missä on se jännitys?

Ja sitten tulee se juonenkäänne.

Se on hieno. Ihan oikeasti hieno. Mutta senkään jälkeen ei oikeastaan jännittänyt. Lähinnä tuntui pahalta, vihastutti, ahdisti, inhotti, sitä enemmän, mitä pidemmälle tarina kulki. Mutta kai jännityskirjallisuus saa niitäkin tunteita aiheuttaa.

Annoin sinun mennä on hyvä, ajatuksia herättävä, hienosti koottu, yllättävä. Siinä on merta, hiekkaa, koiria, kävelyä, sadetta. Myös pahaa oloa, ahdistusta, pelkoa. Ehdottomasti lukemisen arvoinen, mikäli tämän lajin kirjat kiinnostavat. Mielenkiintoa lisää myös se, että kirjailija itse on toiminut ennen poliisina, ja tämä tarina pohjautuu tapaukseen, jota hän itse aikoinaan tutki. Suosittelut!

-Nti Kirjastotäti

Gerald L. Posner ja John Ware: Josef Mengele – elämä ja teot.

Nti Kirjastotäti on taas hypännyt astetta isompiin kuvioihin, kun lähti lukemaan kuoleman enkelin, Josef Mengelen elämästä kertovaa teosta. Gerald Posner on lakimies ja John Ware televisiotuottaja, jotka kumpikin omalla tavallaan joutuivat kosketuksiin Mengelen tekojen kanssa. He aloittivat yhteistyön tutkiakseen, miten Mengele onnistui pakenemaan ja piiloutumaan vuosikymmenien ajaksi.

Alkupuolisko kertaa lyhyesti Josef Mengelen lapsuuden, lääkäriopinnot sekä tien Auschwitzin sadistisia ihmiskokeita tekeväksi hirviöksi. Kirja valottaa kiihkottoman toteavasti Mengelen raivonpuuskia ja mielialanheittelyitä (hänhän osasi olla myös hyvin huomaavainen ja ystävällinen, kun se sopi hänen omiin tarkoituksiinsa) sekä raakoja, järjettömiä kokeita niin, että lukijan sydäntä kylmää.

Nti Kirjastotäti luki kirjasta vain tuon alkupuoliskon, koska juuri tällä hetkellä pakomatka ja piilottelu eivät kiinnostaneet tarpeeksi. Teksti ei ole sujuvimmasta päästä, vaan vaikeat lausekuviot sekä käytetty termistö tekevät kirjasta hyvin raskaslukuisen. Huolimattomat kirjoitusvirheet eivät erityisesti auta asiaa.

Kuitenkin aiheesta kiinnostuneelle kirja lupaa antaa paljon. Tekijät ovat haastatelleet niin Mengeleä suojelleita henkilöitä kuin hänen poikaansa Rolf Mengeleäkin, ja teos tuo julki lukuisia kirjeenvaihtoja sekä muuta kirjallista materiaalia.

Teos on raskas, niin tekstin kuin aiheensakin puolesta. Se on kuitenkin mielenkiintoinen ja hyvä lisä holokaustista kertovaan kirjallisuuteen. Kaikista kipeimpiä historian hetkiä kun ei sovi unohtaa.

-Nti Kirjastotäti

Turun kaupunginteatteri: Tom of Finland. 

Nyt se on nähty. Tom of Finland.

Musikaali kertoo Touko Laaksosen elämän lapsuuden ensipiirroksista loppuun saakka. Aluksi Touko joutuu salailemaan piirroksiaan, etenkin elämänkumppaniltaan Veliltä sekä siskoltaan Kaijalta, mutta vähitellen Kake ja muut hahmot saavat herätä eloon niin Toukon elämässä kuin lavallakin.

Pakko on myöntää, että Tom of Finlandin materiaali on hiukan liian ronskia nti Kirjastotädin silmille. Mutta sillä ei ole väliä. Viimeistään tämä musikaali avaa silmät sille, miten paljon vaikeampaa itsensä hyväksyminen, miten paljon sulkeutuneempi maailma on ennen ollut. Nti Kirjastotädin sievistelyä tärkeämpää on se, että nämä kuvat ovat auttaneet ihmisiä vapautumaan, ovat auttaneet yksilöitä olemaan oma itsensä. Sillä on merkitystä.

Lavastus ja puvustus ovat hurjan rohkeita, kekseliäitä, hauskoja. Olli Rahkonen on ihana, herkkä, vahva Touko Laaksosen roolissaan, ja samaten Veli Mäkistä esittävä Jukka Nylund hurmaa äänellään. Erityissuosikkeja olivat kuitenkin Rock of ages -musikaalistakin tutut Anna Victoria Eriksson ja Tuukka Raitala.

Oli hienoa, että myös Toukon sisko Kaija oli saanut ison roolin näytelmässä. Hänen hahmonsa eli omaa tarinaansa Toukon tarinan rinnalla ja siihen kietoutuen, ja Eriksson tulkitsi sitä taidolla. Hänen laulaessaan on vain pakko sulkea silmänsä ja nauttia. Jälkikäteen täytyy myös saada tietää lisää Kaijan tuotannosta, tutustua lisää myös hänen tarinaansa.

Musikaali on upea, täynnä tanssia, liikettä ja laulua. Itkua ja naurua. Juoni kulkee jouhevasti keskittyen kertomaan olennaisimman. Ihmisen Tom of Finlandin takana. Touko Laaksosen.

Suosittelut!

-Nti Kirjastotäti

Silja Sillanpää: Tenho ja Ryske – satuja soitosta.

Tenho toivoo 7-vuotissynttärilahjaksi soitinta, ja saakin sellaisen. Tavallaan. Tätä soitinta ei kuitenkaan voi itse soittaa, vaan korviin laitettavista napeista kuuluu valmista musiikkia, joka täyttää pään ja eristää perheenjäsenet toisistaan.

Onneksi Tenhon ikkunasta kurkkaa Ryske, muinainen hirvi, joka vie Tenhon mukaansa soitinten ja musiikin tarinoihin.

Sivun tai parin pituisissa luvuissa Ryske kertoo entisaikojen soittimista sekä musiikin merkityksestä. Tutuksi tulevat niin munniharppu ja kantele kuin liru ja luikkukin. Musiikkiin tutustumisen lisäksi Tenho saa elämäänsä mielenkiintoisen, välittävän ja lämpimän aikuisen, huolimatta siitä, että aikuinen onkin hirvi.

Erityisesti nti Kirjastotäti kiinnitti huomiota siihen, kuinka mukavasti sanat porisivat suussa. Sanoja on käytetty luovasti, ilman, että ne hetkeäkään tuntuvat teennäisen vaikeilta. Sorahtelevat sanat putoilevat ihanan pyöreästi, tekstiä on ilo lukea ääneen ja kuunnella.

Kati Vuorennon värikäs mutta pehmeä kuvitus tuo kauniisti esiin luonnon ja ihmisen, ilmeet ja tilanteet. Erilaiset perspektiivit, mielikuvituksekkaat taustat ja hirven sarvien vaihtuvat yksityiskohdat saavat lapsenkin keskittymään kuvitukseen. Katsottavaa riittää myös ensimmäisen lukukerran jälkeen.

Hieno kirjauutuus!

-Nti Kirjastotäti

Elizabeth Gilbert: Big Magic.

Elämäntaito-oppailla on tietynlainen maine, joka kieltämättä vaikuttaa myös nti Kirjastotädin käsitykseen niistä. Kuitenkin Eat, pray, love -omaelämäkerrallisesta tarinastaan tutuksi tulleen Elizabeth Gilbertin Big Magic -kirjan kansi on niin houkuttelevan värikäs, että vähän epäileväisempikin tarttuu siihen suurella ilolla ja ennakkoluulottomasti.

Big Magicin alaotsikko on Uskalla elää luovasti. Kirja kannustaa löytämään arjesta ne pienet luovuuden murenat, jotka tekevät tavallisesta lumoavaa (=big magic). Mitään tavattoman suurta muutosta ei siis odoteta.

Kovin pitkälle nti Kirjastotäti ei kuitenkaan tätäkään opasta jaksanut lukea. Into lopahti siinä vaiheessa, kun Gilbert kertoi uskovansa maailman koostuvan eläimistä, kasveista, sienistä ja ideoista. Ensimmäisten lukujen viittaukset taikuuteen vielä menettelivät tällaiselle Harry Pottereiden kanssa kasvaneelle, mutta tämä ei. Kirja jäi tahattomasti lojumaan pariksi viikoksi, kunnes oli aika todeta, ettei tämä tule tästä enää enempää etenemään.

Mutta jotain siitä silti tarttui mukaan. Nti Kirjastotäti sai viimein rohkeutta toteuttaa yhden pidempiaikaisen haaveensa, ja saa nyt kanavoitua omaa luovuuttaan uudella tavalla. Mihin, sen tarkemmin teidän ei tarvitse tietää.

Mitä Big Magiciin tulee, teksti on muuten ihan mukavaa, hyvin omasta näkökulmasta kirjoitettua ja pieniin jaksoihin jaettua, mutta kuka tällaisesta pitää, pitää todennäköisesti myös tästä.

-Nti Kirjastotäti

Tuuli Hypén: Veikka ja talvi.

Tuuli Hypén taidetaan tuntea erityisesti Nanna-sarjakuvistaan. Pari vuotta sitten häneltä ilmestyi myös Veikan metsäretki, tutun sarjakuvamaiseen tyyliin kuvitettu kuvakirja, jonka kuvat tutustuttavat pienet ja isommatkin lukijansa metsän eläimiin ja kasveihin.

Syksyllä ilmestyneessä jatko-osassa Veikka ja talvi kesäiset maisemat alkavat värittyä syksyyn ja metsän eläimet valmistautuvat talveen kukin tavallaan. Jälleen Hypén on onnistunut ihanissa, lähestyttävissä kuvissaan, jotka taiteellisista vapauksista huolimatta näyttävät esittelemänsä eläimet ja kasvit hyvin todellisen näköisinä.

Tällä kertaa kuitenkin teksti oli se, mihin nti Kirjastotäti pettyi. Tekstissä oli jonkun verran huolimattomuusvirheitä (piste puuttui, Veikka oli kirjoitettu pienellä), mutta myös dialogi oli vähän kökköä. Äidin viimeinen virke lapselleen oli: ”Se, että sinä ja minä oleme aina kavereita.” Oleme. Kavereita. Virheet tiivistettynä yhteen virkkeeseen.

Kuvat ovat niin tosi kauniita ja tunnelmallisen värisiä samalla, kun onnistuvat olemaan informatiivisia, joten harmittaa, kun loppuhiomisessa on alettu sluibailla. Ehkä on tullut kiire, mutta sääli, kun se kiire paistaa näin kirkkaasti läpi. Alaikäisten aineiston testiryhmä ei huomannut asiaa yhtä pahasti kuin ääneenlukeva osapuoli, mutta ei testiryhmäkään jäänyt kaipaamaan toista lukukertaa.

Nti Kirjastotäti ei tiedä, onko tulossa vielä jatkoa, koska sarjan kaksi osaa käsittelivät metsän vuodenajat jo aika kattavasti. Kuitenkin valitettavasti on sanottava, että ensimmäinen osa pesee jälkimmäisen mennen tullen.

-Nti Kirjastotäti