Uusia alkuja.

Kolme vuotta sitten nti Kirjastotäti häikäistyi John Carneyn musiikkielokuvasta Once. Tällä kertaa oli ohjaajan seuraavan musiikillisen tuotoksen vuoro.

Uusia alkuja (Begin again) on ilmestynyt jo vuonna 2013. Hyvin hyvin pienellä budjetilla tehty Once hyppäsi hieman yllättäen niin suunnattomaan suosioon, että seuraavaan elokuvaan oli varaa satsata hieman enemmän. Siksi maisemat ovat vaihtuneet herttaisesta Irlannista New Yorkiin, ja näyttelijöinä nähdään mm. Keira Knightley, Mark Ruffalo ja Adam Levine. Ei mitään kovin tuntemattomia naamoja.

Keira Knightley ja Adam Levine näyttelevät pariskuntaa, joka muuttaa New Yorkiin haaveenaan tehdä musiikkia yhdessä. Pian Gretta kuitenkin onkin yksin, mutta hänet löytää pian uransa kanssa jumiin ajautunut musiikkituottaja. On aika tehdä Grettalle oma albumi, jolla hän pääsee näyttämään niin petolliselle exälleen kuin musiikkiyhtiöiden omia etujaan ajaville sedillekin.

Juonellisesti elokuva on hyvä, musiikillisesti erittäin onnistunut. Soundtrackillä on useampikin sellainen kappale, jonka nti Kirjastotäti tallensi omalle soittolistalleen. Adam Levine on erinomainen laulaja, ja omat kappaleensa laulanut Keira Knightley sai myös nti Kirjastotädin vihdoin hieman lämpenemään. Usein musiikkielokuvien laulut ovat hyvin päälleliimattuja tai muuten vain vähintään sanoituksiltaan tosi kökköjä, mutta nämä toimivat ihan oikeina biiseinä. Nti Kirjastotäti olisi oikeasti ostanut Grettan albumin, mikäli sellainen olisi myynnissä.

Nti Kirjastotäti suosittelee tätä elokuvaa vahvasti. Elokuva on kiva, kepeä ja söpö, aika perus vähän romanttinen hömppä, mutta musiikki on hyvää ja kuuntelemisen arvoista. Myös New Yorkin rakastajille elokuva on omiaan, sillä Gretta äänittää albumiaan ympäri kaupunkia.

John Carneyltä on tullut jo kolmaskin musiikkielokuva, Sing Street. Sen katsomista odotellessa.

-Nti Kirjastotäti

Tanskalainen tyttö.

Tanskalainen tyttö (The Danish Girl, 2015) on tarina 1800-luvun loppupuolella syntyneestä Einar Wegeneristä, tanskalaisesta taidemaalarista. Elokuvan alussa sekä katsojan että Einarin huomio kiinnittyy pieniin naisellisiin asioihin, kunnes lopulta pienet asiat kulminoituvat johonkin suurempaan, ja Einarin sisälle kauan sitten lapsuudessa lukittu pääsee vihdoin päivänvaloon.

Tanskalainen tyttö on myös tarina Gerda Wegeneristä, Einarin vaimosta. Hänen rakkautensa on niin vahvaa, että se kestää myös sen jälkeen, kun hänen puolisonsa ei enää voikaan olla hänen puolisonsa. Kun Einarista tuleekin Lili.

Sekä Eddie Redmayne että Alicia Vikander tekevät vahvat roolisuoritukset. Einar/Lili on kaunis, hauras, rikkonainen, ja on lumoavaa seurata, miten ulkoisesti miehestä kasvaa se ihminen, jollainen hän on sisältä aina ollut. Samalla on sydäntäsärkevää seurata Gerdaa ja hänen tunteitaan. Vikander tulkitsee hienosti sitä kipua, jota Gerdaa poltteleva rakkaus aiheuttaa.

Elokuva on ymmärrettävästi saanut myös paljon kritiikkiä osakseen. Kuitenkin nti Kirjastotäti haluaisi muistuttaa, että tarina on myös tarina tuosta ajasta. Sata vuotta sitten sukupuolista ajateltiin aika eri tavoin kuin nykypäivänä, jopa modernissa Pohjoismaassa kuten Tanskassa. Siksi nti Kirjastotädin mielestä elokuvaversion Lilin naiseus oli uskottavaa, vaikka se oli jotain niinkin kliseistä kuin käsien asentoja, mekkoja ja korkkareita. Sitä paitsi, jos hän koki sellainen nainen olevansa, miksei hän sellainen nainen saisi olla. Ainakin Googlen kuvahaun perusteella Lili Elbe näyttäisi näyttäytyneen hyvin ”perinteisen” naisen näköisenä, joten miksei tätä olisi saanut myös elokuvassa tuoda ilmi.

Tanskalainen tyttö on kuviltaan kaunis ja kaihoisa. Maalauksellisen kauniiden kohtausten kautta nähdään myös suuri tarina. Hieno. Suosittelut.

-Nti Kirjastotäti

Viiden vuoden kihlaus.

Viiden vuoden kihlaus sopii aika täydellisesti siihen aivottoman (muttei ärsyttävän aivottoman) ja vaarattoman romanttisen hömpän kategoriaan, johon tulee usein turvauduttua silloin, kun ei vain oikein jaksa enempää. Kun haluaa vain korkata viinipullon ja nauttia ikkunat auki kesäillan tuulenvireestä olematta kuitenkaan oikeasti ulkona, kuten normaalit ihmiset olisivat.

Päähenkilöinä nähdään tavallinen mutta ihanan höpsö pariskunta, joka etenee hyvin perinteisesti seurustelusta kihlautumiseen ja avioitumissuunnitelmiin. Kuitenkin syystä ja toisesta kihlausaika venähtää, eikä häihin asti meinata päästä millään parisuhteen ulkopuolisista syistä johtuen.

Pääosia esittävät aivan hurmaavat Emily Blunt ja Jason Segel, joista erityisesti Emily Blunt on syy nähdä mikä hyvänsä leffa, jossa hän näkyy sekunninkin ajan. Pariskunta toimii luontevasti, ja heidät on helppo nähdä oikeana parina. He ovat jotenkin samalla tavalla höpsähtäneitä.

Elokuva ei kuitenkaan ole millään tavalla täydellinen. Nti Kirjastotäti yrittää epätoivoisesti olla paljastamatta juonesta liikaa, mutta varoittaa, että tästä eteenpäin lukija liikkuu ihan omalla vastuullaan tässä blogitekstissä.

Kihlausaika pitkittyy mm. muuton takia, ja pienemmässä kaupungissa asumisen vuoksi huippukokki Tomin (Segel) ura pysähtyy. Tom reagoi tähän muuttumalla vähitellen epämääräiseksi (ja hyvin äärimmäisyyksiin viedyksi) eräjormaksi ja tässä kohtaa vitsit eivät pahemmin naurata. Ei oikein lähtenyt. Onneksi vaihe ei kestä ikuisesti, mutta liian kauan joka tapauksessa.

Kuitenkin enemmän elokuvassa ärsyttää kihlausajan venymisen syiden mitättömyys. On jotenkin vaikea ymmärtää, miksi kaksi toisiaan niin valtavasti rakastavaa ihmistä ei vain voi mennä naimisiin, kun kerta sitä selkeästi ja ääneensanoen haluavat, vaan vetkuttavat ja vatkuttavat asiaa mitä ihmeellisimmin tekosyin. Esimerkiksi muuttaminen. Mikä ihmeen syy se nyt muka on? Että pitäisi jotenkin asettua sinne uuteen paikkaan paremmin (vaikka siellä aiotaan olla vain kaksi vuotta) ja avioitua vasta sitten? Etenkin, kun Violetin (Blunt) suku painostaa menemään naimisiin Violetin kotimaassa Englannissa (kun elokuva muuten sijoittuu Yhdysvaltoihin). Eikö tuossa tilanteessa olisi voinut mennä naimisiin siellä vanhassa kotikaupungissa hieman ennen muuttoa ja aloittaa sitten uusi vaihe tuoreena avioparina? Tai karata muuttoruljanssilta hetkeksi ja avioitua Englannin kesäsateissa?

Puhumattakaan siitä, että siinä vaiheessa, kun on oltu ja asuttu yhdessä niin kauan, niin tarvitseeko siitä naimisiinmenosta edes tehdä niin kovin suurta numeroa muutenkaan. Eihän se muuta yhtään mitään muuta, kuin että perimisasiat ovat selvemmät, jos toinen sattuu kuolla kupsahtamaan. Ja tuskinpa kovin moni sitä miettii avioitumista ajatellessaan.

Juoni ei siis näiltä osin kantanut, mutta onneksi Emily Blunt on niin hurmaava, että juonen köppäisyys on anteeksiannettavissa. Mutta ehkä tämä on merkki siitä, että nti Kirajstotädin pitäisi joskus katsoa muutakin kuin aivotonta hömppää, etenkin, kun se sitten kuitenkin vähän myös ärsyttää.

-Nti Kirjastotäti

Maaliskuun päivitys.

Lukuintoa on ollut viime aikoina vieläkin vähemmän kuin yleensä. Laura Lindstedtin Oneironia tuli hieman aloitettua. Sen verran, että toipui alkukohtauksen aiheuttamasta järkytyksestä. Sen verran, että tiesi sen olevan hyvä. Mutta silti sitä ei tullut luettua loppuun.

Nyt luettavana on John Williamsin Stoner. Erinomainen teos. Palataan tähän vielä myöhemmin, sillä tämän nti Kirjastotäti aikoo saada päätökseen.

Lukemisen sijaan on tullut katsottua elokuvia, sekä huvikseen että työn vuoksi, niin tarkoituksella kuin vahingossakin:

  • Jogi-karhu (2010). Alkuperäistä tv-sarjaa nti Kirjastotätikin katsoi aikoinaan lapsena, ja nyt jo 60-luvulla alkanutta sarjaa on herätelty eloon nykyaikaisena osittain näyteltynä, osittain animoituna elokuvana. Leffa ei mitenkään erityisesti iskenyt, mutta alaikäisten materiaalin testiryhmä piti siitä. Menee siis jatkoon mitä työasioihin tulee.
  • Deadpool (2016). Jotain hieman erilaista verrattuna edelliseen. Marvel ei ole mitenkään erityisen tuttu ennestään, ja Deadpoolkin oli täysin uusi tuttavuus. Mutta hauska sellainen. Hyvin kyseenalaisen hauska. Tämäkään leffa ei ollut täydellinen, eikä varmaan tule ihan pariinkymmeneen vuoteen katsottua uudestaan, mutta viihdyttävyysarvot olivat kohdallaan sinä lauantai-iltana.
  • The Hateful Eight (2015). Tarantinosta pitäville tämä ei varmasti ole pettymys, mutta nti Kirjastotädin kaltaisille elokuva on ehkä hieman liikaa. Useimmat väkivaltakohtaukset menevät toki tuttuun tyyliin niin yli, ettei niitä koe realistisina eivätkä ne siksi myöskään aiheuta sydämentykytyksiä, mutta toiset kuvaukset kalvavat tiensä suoraan ihon alle. Ja pysyvät siellä. Pitkään. Ei kiitos ihan vähään aikaan enempää. Esim. koskaan. Juonellisesti hyvä, humoristinenkin, ankea, lohduton ja kylmä, mutta ei tämän kirjastotädin makuun.
  • Kreivitär (2011). Ah, Julie Delpy! Delpyn ohjaama Kreivitär, jonka pääosaa Delpy itse aivan loistavasti esittää, on pelottavan karmaisevan hieno. Elokuva kertoo Erzsébet Báthorystä, unkarilaisesta kreivittärestä, kuuluisasta sarjamurhaajasta. Hänen tappamiensa tyttöjen määrää ei tarkkaan tiedetä, mutta arviot eri lähteissä liikkuvat kymmenistä satoihin.
    Elokuvasta tekee erityisen hienon se pieni käänne, joka tekee tavallisesta, rakkaudessa pettyneestä naisesta murhaajan. Käänne on niin yksinkertainen, niin pieni liike, joka voisi sattua kenelle tahansa. Se tekee siitä niin pelottavaa.
    Ilmeisesti oikea Báthory sairastui skitsofreniaan, mikä lapsuuden ja nuoruuden ikäviin kokemuksiin yhdistettynä osaltaan myös selittää sitä, miksi oikeat tapahtumat tapahtuivat kuten ne tapahtuivat. Mutta elokuvan pelottava hienous piilee juuri tässä helppoudessa, jolla normaali elämä syöksyy raiteiltaan. Tätä nti Kirjastotäti suosittelee ehdottomasti. Plus Julie Delpy nyt vain on uskomattoman hieno itsekin.
  • Kaukana maailman menosta (2015) on hömppää puhtaimmillaan. Elokuva oli ehkä katsottava ainoastaan, koska Carey Mulligan on niin ihana ja koska ystävän kanssa tehty koko elokuvan mittainen kommenttiraita oli tietysti niin uskomattoman hauska ja viihdyttävä (onneksi sitä ei kuullut kukaan muu). Maisemissakaan ei ollut valittamista.
    Hyvin itsenäiseksi kasvanut nuori nainen saa asemaansa nähden valtavan perinnön, ja alkaa nostaa setänsä kuoleman jälkeen retuperälle joutunutta farmia uuteen kukoistukseen. Siinä sivussa heiluu kolme kilpakosijaa, jotka ovat taustoiltaan täysin erilaisia.
    Mielenkiintoisen elokuvasta tekee oikeastaan se, millaiseen kirjaan se perustuu: Thomas Hardyn romaani kun on ilmestynyt jo 1874! Hardylla on siis ollut hyvin edistyksellisiä ajatuksia mitä sukupuolten väliseen tasa-arvoon tulee: pääosassa sädehtivä Bathsheba Everdene kun uskaltautuu antamaan rukkaset useampaankin kertaan eikä anna maatilan pelastamisenkaan näyttää erityisen vaikealta, muiden ennakkoluuloista huolimatta. Nti Kirjastotäti nosti tämän jäljiltä Thomas Hardyn aivan uuteen kategoriaan.

Elokuvien lisäksi on tullut kuunneltua musiikkia. Näistä vähän lyhytsanaisemmin:

  • Verneri Pohjola: Bullhorn. Hieno. Voitti Emmankin!
  • Bo Kaspers Orkester: Redo att gå sönder. Kiva, mutta ei lämmittänyt samalla tavalla kuin jotkut aiemmat levyt ovat lämmittäneet. Vaatisi ehkä lisää tutustumista.
  • Teddy’s West Coasters: sekä Volume 1 että 2. Kaksi levyä täynnä asiaa, mutta jotain, mikä ei kuitenkaan saanut nti Kirjastotätiä täysin syttymään. Ehkä ensi kerralla! Uutena tuttavuutena kuitenkin oikein kiva. Jännittävä näkökulman vaihdos myös verrattuna Pohjolan trumpettiin, sillä tätä kokoonpanoa luotsaava Teppo Mäkynen on rumpali. Ja ero kuuluu.
  • Miles Davis: juhlakokoelma Kind of blue. Ah! Kyllä tämä vähän vanhempi musiikki vaan saa veren väräjämään ihan eri tavalla kuin mikään muu. Toimii, kerta toisensa jälkeen toimii, ja tuttuihin melodioihin on ihana uppoutua. Alaikäisten materiaalin testiryhmä arveli, ettei Miles Davis ehkä ole ihan yhtä kuuluisa kuin Robin, mutta ihan ok kuulemma silti.

Huh. Jokohan tässä olisivat kaikki. Jos vähän aikaa taas jaksaisi kirjoittaa kustakin oman postauksensa, niin ei tarvitsisi hetkeen suorittaa maratoneja. Kiitos ja anteeksi.

-Nti Kirjastotäti

Cinderella – Tuhkimon tarina.

Kuten olette ehkä huomanneet, on Disney-piirretyiksi pehmennettyjä tarinoita alettu tehdä myös hieman aikuisempaan tyyliin. Nyt nti Kirjastotädin katsomisvuorossa oli viime maaliskuussa ensi-iltansa saanut Cinderella – Tuhkimon tarina.

Cinderella, alunperin kutsumanimeltään Ella, elää satumaisen onnellista lapsuutta rakastavien vanhempiensa ainoana lapsena. Kuitenkin onnellistakin perhettä voi koetella suru, ja kohta toinenkin. Ella jää yksin katkeroituneen äitipuolensa ja tämän kahden tyttären kanssa. Ei kuitenkaan tarvita kuin vähän taikaa, onnea, rohkeutta ja kiltteyttä, kun Tuhkimo saavuttaa rakkauden ja pääsee eroon ahdistavasta uusperheestään. Kerrankin myös äitipuolen ja sisarpuolten kohtaloa valotetaan.

Ihan ensimmäinen syy katsoa tämä tuttuakin tutumpi tarina on sen näyttelijäkaarti: samaan elokuvaan on saatu haalittua Downton Abbeysta tutut Lily James ja Sophie McShera sekä supertähdet Cate Blanchett, Helena Bonham Carter ja Stellan Skarsgård. Näistä nti Kirjastotädin ehdottomia suosikkeja ovat Lily James, jonka viattomuus ja sinisilmäisyys tehosivat niin tässä kuin DA:ssakin, sekä Helena Bonham Carter, joka ei kyllä totta puhuen Cinderellassa tehnyt elämänsä roolisuoritusta. Cate Blanchett sen sijaan lumoaa jopa ilkeänä äitipuolena täydellisesti.

Elokuva toimi ihan mukavasti, ja puitteet olivat komeat. Niin maisemat, linnat, kartanot kuin puvustuksetkin. Vaikka lasikenkä olikin pettymys! Toivottavasti tämä paljastus ei pilaa kenenkään katselukokemusta…

Suloinen satu muistuttaa kaikkia siitä, kuinka hyvyydellä ja rohkeudella pääsee pitkälle. Valtakunnan puolikkaita ei ehkä kaikille riitä, mutta muita tavoiteltavia unelmia senkin edestä. Elokuva on K7, joten se sopii myös vähän pienemmille prinsessatarinoiden ystäville.

-Nti Kirjastotäti

Ranskalaista häähumua.

Muutamastakin lähteestä saatujen suosittelujen perusteella nti Kirjastotäti lainasi itselleen elokuvan Ranskalaista häähumua. Huolimatta hyvin huttuisesta nimestään, leffa käsittelee hääpuvun ja/tai sulhasen valinnan sijaan rasismia ja ennakkoluuloja.

Claude ja Marie ovat valkoisia, katolilaisia, ylemmän keskiluokan suorastaan tavallisia ranskalaisia. Heillä on neljä kaunista tytärtä, joista ensimmäinen avioituu marokkolaisen muslimin kanssa. No, menetteleehän tuo, vaikka sulhasen suvun oudot tavat vähän kummeksuttavatkin. Toinen avioituu juutalaisen kanssa. Hikikarpalot alkavat nousta vanhempien otsille. Kolmannen avioituessa kiinalaisen kanssa, vanhemmat alkavat tosissaan huolestua tulevaisuudestaan ja yhä vain kansainvälisemmäksi muuttuvasta perheestään. Onneksi on vielä neljäs lapsi, jonka kautta kaikki on ehkä vielä pelastettavissa.

Vävyjen ja appivanhempien välille tulee hieman ennakkoluuloista johtuvaa sanailua, mikä johtaa myös vävypoikien keskinäisiin välirikkoihin. Ja mitä tekeekään Laure, toistaiseksi naimaton perheen nuorimmainen, vanhempiensa viimeinen toivo?

Leffan alkuvaiheen kaiken liikkeelle sysäävä kränä on ehkä turhan teennäinen, mutta muuten elokuva on rakennettu hauskoista tapahtumista ja herkullisista sutkauksista. Ei pelkkää naurua, mutta vakavan aiheen käsittelemistä kepein keinoin. Ihan hyvä, vaikkei ylläkään mestariteoksen tasolle. Ei kai sen ole tarkoituskaan.

Jos vain yhtään on kallellaan ranskalaisten elokuvien puoleen, tämä on ihan hauska pikku iltapala. Suosittelujensa arvoinen!

– Nti Kirjastotäti

Kätyrit.

Kerrankin nti Kirjastotäti on ajan hermolla ja on käynyt katsomassa uutuuselokuvaa oikein leffateatterissa.

Itse ilkimys (2010) ja sen jatko-osa (2013) ihastuttivat etenkin keltaisilla, suloisilla, ilkeillä, tuhovoimaisilla ja niin sympaattisilla kätyreillään. Pakko myöntää, että nti Kirjastotätikin on langennut tähän vallitsevaan buumiin. Kätyreistä kertovan oman elokuvan piti aiempien tietojen mukaan valmistua jo edelliskesänä, ja pettymys oli suuri, kun tätä siirrettiin kuluvaan kesään.

Nyt elokuva on täällä, ja se on jopa katsottu.

Nti Kirjastotäti näki leffan lastenaineiston testiryhmän kanssa, ja mielipiteet olivat hyvin hajanaiset. Toisaalta leffassa oli paljon hauskaa. Paljon kohellusta, mutta niin kai kuuluukin olla. Pääosiin oli valikoitunut keltaisista söpöläisistä kolme: Kevin, Stuart ja Bob. Tämä selkeytti tarinaa mukavasti, koska olisihan se ollut älytöntä, jos ruudussa olisi pomppinut koko ajan 50 samannäköistä hahmoa.

Elokuvan yksi keskeisistä hahmoista oli superpahis Scarlet Overkill. Jostain syystä nti Kirjastotäti ei lämmennyt tälle hahmolle sitten yhtään. Se oli vain jotenkin niin älytön ja päätön, että ei vain lähtenyt. Lisäksi hänen suhteensa puolisoonsa Herbiin oli ehkä enemmän aikuisten tajuntaan suunnattu. Kuten niin moni muukin asia, moottorisahamurhaajista lähtien.

Niin. Moottorisahamurhaaja. Ei kuulosta ihan siltä perinteisimmältä lastenelokuvan hahmolta, vai mitä? Se elokuvan ongelma varmaan onkin: toisaalta juonen monet osat vetosivat nimenomaan lapsikatsojiin, mutta koska kätyrit ovat nousseet myös aikuisten uusiksi lempparihahmoiksi, yritettiin leffasta vääntää myös aikuisille sopivaa. Väärin tavoin. Lastenaineiston testiryhmä ainakin kertoi pelänneensä joitain juttuja, vaikka ei olekaan mikään pumpulissa kasvanut. Jonkinlaista kontrollia tarvittaisiin siis elokuvientekijöiltä sen suhteen, millaisia juttuja otetaan mukaan aikuisten viihdyttämisen nimissä. Tottahan se on, että parhaat elokuvat avautuvat kaikenikäisille, eri tavoin, mutta tässä tapauksessa elokuva ei kokonaisuutena toiminut yhtään kenellekään.

Pettymysten pettymys. Onneksi Itse ilkimys 3:n on luvattu tulevan elokuviin vuonna 2017. Toivottavasti se edes on hyvä.

– Nti Kirjastotäti