Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä.

Nti Kirjastotäti ei mitenkään erityisesti lue jännityskirjallisuutta, Agatha Christie taitaa olla ainut iloinen poikkeus. Kuitenkin sattumalta Clare Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä eksyi nti Kirjastotädin käsiin ja pääsi yllättämään.

Tarina alkaa onnettomuudesta. Äiti menettää lapsensa, kun kuin tyhjästä ilmestyy auto. Kuljettaja pakenee paikalta ja katoaa, eikä törmäykselle löydetä yhtäkään silminnäkijää lapseensa keskittyneen äidin lisäksi. Autosta tai sitä kuljettaneesta henkilöstä ei jää lähes mitään todisteita.

Päähenkilö Jenna Gray päättää jättää kaiken ja lähtee käsittelemään suruaan yksinäiseen, syrjäiseen mökkiin Walesin rannikolle. Muistojaan hän ei kuitenkaan pysty jättämään taakseen. Myöskään poliisi, erityisesti rikoskomisario Ray Stevens, ei pysty unohtamaan tapausta, vaan selvittelee sitä ohuiden tietojensa varassa vielä vuotta myöhemminkin.

Koska nti Kirjastotädillä ei ole kummoistakaan vertailupohjaa mitä jännityskirjallisuuteen tulee, oli etenkin sitä vasten kirjan alkupuoli aika mitäänsanomatonta. Ihan hyvää kerrontaa, ei siinä mitään, mutta missä on se jännitys?

Ja sitten tulee se juonenkäänne.

Se on hieno. Ihan oikeasti hieno. Mutta senkään jälkeen ei oikeastaan jännittänyt. Lähinnä tuntui pahalta, vihastutti, ahdisti, inhotti, sitä enemmän, mitä pidemmälle tarina kulki. Mutta kai jännityskirjallisuus saa niitäkin tunteita aiheuttaa.

Annoin sinun mennä on hyvä, ajatuksia herättävä, hienosti koottu, yllättävä. Siinä on merta, hiekkaa, koiria, kävelyä, sadetta. Myös pahaa oloa, ahdistusta, pelkoa. Ehdottomasti lukemisen arvoinen, mikäli tämän lajin kirjat kiinnostavat. Mielenkiintoa lisää myös se, että kirjailija itse on toiminut ennen poliisina, ja tämä tarina pohjautuu tapaukseen, jota hän itse aikoinaan tutki. Suosittelut!

-Nti Kirjastotäti

Mainokset

Elossa.

Viime aikoina on ollut hieman hiljaista. Hiljaisuus on hyve, näinhän se on, mutta ei sitä liioitellakaan tarvitsisi.

Nti Kirjastotädin elämässä on tapahtunut pieniä käänteitä, jotka ovat hieman vaikuttaneet kirjoitteluhaluun. Oikeastaan myös lukemis-, katsomis-, kuuntelemis-, kokemis- ja yleensäkin elämishaluun. Asiat kuitenkin korjaantunevat piakkoin, ja elämä jatkuu taas suunnilleen entiseen malliin.

Viime aikoina nti Kirjastotäti on lukenut yhden Agatha Christien (Kohti nollapistettä – hyvä, kuten odottaa saattaa), keskeyttänyt yhden Alice Munron (Viha, ystävyys, rakkaus – hetki ei ollut oikea, mutta ehkä vielä joskus) ja aloittanut yhden lastenromaanin, Marja-Leena Mikkolan Helmenkantajan. Sen nti Kirjastotäti aikoo lukea loppuun ja myös kirjoittaa siitä jotain, joten palataan siihen myöhemmin.

Muu aika onkin kulunut lähinnä Downton Abbeyn viidettä tuotantokautta katsoessa tai seuraavaa jaksoa odotellessa. Myös Evan ja Manun uudempi levy odottaa kuuntelua; voi olla, että levy lähtee huomenna uuden kodin ensimmäiseksi soundtrackiksi. John Newmanin Tribute onkin jo ehtinyt nousta ikisuosikiksi ja päätynyt jatkuvaan soittoon. Levy on upea. Ääni on upea. Nti Kirjastotäti odottaa innolla jatkoa.

Tässäpä tämä, pieni ilmoitus siitä, että elossa ollaan. Ehkä vähän aktiivisemmin jatkossa, toivotaan näin.

– Nti Kirjastotäti